Viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedtin Oneiron on lojunut joulusta lähtien yöpöydälläni, ja vihdoin sain pääsiäisen aikana sen luettua loppuun. Oneiron on “fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista”, ja siis lähtökohdiltaan kutkuttava. Kukapa ei olisi pohtinut sitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Oneironissa 7 naista eri puolilta maailmaa kohtaavat jonkinlaisessa kuolemanjälkeisessä välitilassa. Ihmettelevät uutta olotilaansa, tutustuvat toisiinsa, miettivät syvällisiä, rakentavat kodin ääriviivoja vaatteistansa. Se, miten kukin nainen lopulta kohtasi kuoleman, pysyy mysteerinä kirjan viimeisille sivuille saakka.

Oneironissa on paljon hyvää. Koko alkuasetelma on niin erikoinen ja ajatuksia herättävä, että kirja tulee varmasti pysymään mielessäni pitkään. Se on myös hienosti kirjoitettu, ja naisten erilaiset maailmat ja kohtalot ovat kukin karmeita ja koskettavia omalla tavallaan. Siinä missä joku kohtaa loppunsa sairaalan sängyllä syövän runtelemana, toinen murhataan ja kolmas riuduttaa itsensä nälkään. Ehkä suurin syy miksi kirja jäi minulta puolitiehen ja sain sen vasta nyt loppuun, on yhden hahmoista, New Yorkissa asuvan performanssitaiteilija Shlomithin osuus. Jostain syystä hänelle annetaan aivan valtavasti tilaa muihin, suoraan sanottuna kiinnostavampiin, hahmoihin verrattuna. Kirjan keskellä on lähes 100-sivuinen pätkä Shlomithin elämänkertaa sekä luentoa juutalaisuuden ja syömishäiriöiden yhteydestä – mikä on sinänsä kyllä hirveän kiinnostavaa. Mutta en voi olla ihmettelemättä sitä, miksi kyseinen hahmo näin selkeästi nostettiin kirjan päähenkilöksi, tai ainakin siksi hahmoksi jolla on eniten sanottavaa.  Kirjassa annetaan myös hirveän paljon tilaa naisten kuolemanjälkeisen tilan ihmettelylle. He tutkivat uutta olotilaansa ja paikkaansa leikkisin tavoin, varmaan jollain tavoin samankaltaisin menetelmin kuin miten vastasyntynyt tai juuri kävelemään oppinut totuttelee ympäristöönsä. Ehkä koomisiksi tarkoitetut kohdat (kuten ulostamistoiminnon lakkaamisen ihmettely) vievät tilaa naisten elämiltä, joista oikeasti olisin lukenut mielelläni lisää. Erityisesti Rosa Imaculadan elämä jäi pyörimään mielessä, hänestä kun olisi voinut kirjoittaa aivan oman kirjansa.  Kirjan sisällä vaihtelevat tyylilajit ja kerrontamuodot tuovat mieleen Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan -kirjan, joka myös oli aikoinaan Finlandia-ehdokkaana. Tuossakin kirjassa pirstaleinen tyyli ärsytti minua: tuntui siltä, että juoni ei ollut tarpeeksi vahva, joten sirpaleisella kerronnalla ja tyylilajien vaihtelulla piti “hämätä” ja paikata juonessa olleita puutteita. Jostain syystä kaipaan selkeämpää narratiivia ja vahvempaa tarinavetoisuutta: tyylillä ja muodolla kikkailu vie huomion olennaisesta.  Oneiron menee siis omituisesti siihen erikoiseen kategoriaan taidetta tai teoksia, joita ”arvostan mutta joista en pitänyt”. Osaan arvostaa kirjan ansioita, ja niitä ehdottomasti on, mutta itseäni teos vain ei suuresti miellyttänyt. Lempihahmostani Rosa Imaculadasta Lindstedt on jo tehnyt monitaiteellisen esityksen Rosa Imaculadan sydän (2013), joka tosin itseltäni meni täysin ohi. Tästä rohkaistuneena elättelenkin toivoa, että Oneironin naisten elämiin palattaisiin vielä toisissa yhteyksissä ja kirja olisikin vain lähtölaukaus eräänlaiselle ”Oneiron-universumille”.