States of Mind -installaatiossa näki vain puolisen metriä eteensä.

Pariisin matkasta jäi lomailuvaihde päälle, joten melkein heti Leedsiin palattuani ostin bussiliput Lontooseen seuraavalle viikolle. Viime viikonlopun vietin siis Lontoossa – ja kyllä tuntui hieman luksukselta ostaa kolmen punnan bussilippu (n. 5 euroa), torkkua linja-autossa ja havahtua Lontoon Victorialla. Bussimatkailu ei joskaan Briteissä ole se paras vaihtoehto matkustaa: hinnat ovat toki junalippua huomattavasti halvempia, mutta bussit ovat järjestään myöhässä – Lontooseenkin päästiin 1,5 tuntia aikataulusta jäljessä. Mutta jos aikataulut eivät ole niin justiinsa, niin Megabus kuljettaa huokeasti 🙂

Lontoo on yksi lempikaupunkejani, ja olenkin vieraillut siellä viimeisen parin vuoden sisällä useasti. Se on oikeastaan ainoa kaupunki maailmassa, jossa osaan liikkua sulavasti kulkuvälineissä, vaikka en varsinaisesti ole siellä asunut. Ja koska olen käynyt siellä niin monesti, on kaupungissa vierailu ihanan paineetonta kun ei tunnu siltä että ”pitää ehtiä” tehdä jotain asioita. Viikonloppuun mahtui mm. lounas The Breakfast Clubissa (jonne olisi oikeastaan pitänyt mennä aamiaiselle mutta myöhästyin), vierailu Tate Modernissa (jonka pysyvät näyttelyt ovat ilmaisia), brunssi Modern Pantryssa (jonka fuusioruokalistalla joka toinen sana piti googlata: vai miltä kuulostaa ”Smoked burrata, golden beetroot, spelt, toasted buckwheat and pickled plums, Shaoxing, verjus & argan oil dressing”, kierros paperikaupoissa (sillä olen toimistotarvikenörtti) sekä autenttiset lontoolaiset Halloween-bileet, jonne saapuneet kaksi suomalaista (minä heistä toinen) olivat ainoat jotka eivät olleet pukeutuneet päästä varpaisiin gootti-vampyyri-noita-day of the dead -asuihin. Halloween on ilmeisen iso juttu tällä.

Vierailun kohokohta oli kuitenkin Ann Veronica Janssensin States of Mind -installaatio Wellcome Collectionsissa, joka pompsahti suoraan ”tämän tuotan Suomeen” -listani kärkipäähän. Installaatio oli käytännössä yksi iso huone, joka oli täynnä värillistä sumua. Installaatiota on kuvattu mm. näin: ”The mist is both disorienting and uplifting as the daily wonder of conscious experience is given renewed emphasis.” Ja tunnelma huoneessa onkin todella erikoinen. Astuessani sisään pysähdyin moneksi minuutiksi heti ovensuuhun sillä suuntavaisto katosi samantien täysin. Näin vain valkoista, ja odottelin hetken että ”silmät tottuisivat” kunnes tajusin etteivät ne tule tottumaan. Kun vihdoin uskaltauduin lähtemään liikkeelle, pysyttelin pitkälti huoneen seinien vieressä sillä huoneen keskelle meno tuntui vaan liian kuumottavalta. Näkyvyys huoneessa on ehkä puoli metriä eteenpäin ja toiset huoneessa liikkuvat ihmiset huomaa vasta heidän putkahtaessaan yhtäkkiä sumun keskeltä. Sumun väri vaihtuu huoneen eri osissa, ja tajusin vasta jälkikäteen Instagramissa käydessäni millaisen selfie-mahdollisuuden olinkaan menettänyt.

Sumussa vaeltelu oli todella erikoinen, mutta hieno ja tosiaan meditatiivinenkin kokemus. Ylipäänsä tilanteet, joissa omiin aisteihinsa ei voikaan totutulla tavalla luottaa, ovat kiinnostavia, ja tässä tavallaan aika yksinkertaisessa toteutuksessa (valot + savukone) oli päästy asian ytimeen. Installaatio on ilmainen ja auki 3.1.2016 asti, mutta sinne kannattaa mennä arkena – viikonloppuisin sisään voi joutua jonottamaan yli tunnin. Wellcome Collections on muutenkin vierailun arvoinen – harvinaisen kivan museokaupan sekä hauskan kahvilan lisäksi museon tulevatkin näyttelyt vaikuttavat tosi kiinnostavilta. 

Kiitos tästä viikonlopusta Lontoo – toivottavasti taas pian uudestaan!

Pakollinen visiitti Tate Moderniin.

The Breakfast Club -kuppilassa soivat kasarihitit ja ruokalistalta löytyy pannukakkuja. Muun muassa.

Wellcome Collectionsin museokauppa: erityisesti ilahdutti tuo Emotional Baggage -kangaskassi, joka tosin 35 punnan hinnalla oli hieman out of my price range.

Suloinen pieni Present & Correct Islingtonissa oli yksi paperikauppakierrokseni kohteista.