Paperilla toinen ei tarjoa mitään uutta ajateltavaa
Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen on autofiktiobuumin luonnollinen jatke ja sanotaan heti kärkeen, että se on täysin ylihypetetty. Kirja kulkee ilmaisultaan vahvasti mm. Sisko Savonlahden jalanjäljissä ja myös vaikkapa Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat tai Erkka Mykkäsen Something not good nojaavat samantapaiseen lakoniseen, lyhyisiin lauseisiin ja erilaisiin listauksiin tai huomioihin perustuvaan tapaan luoda tunnelmaa. Tyyliin: ”Lakanat olivat siniset. Niissä oli tahroja. Minä käänsin kylkeä.”
Paperilla toinen kertoo nimettömäksi jäävän minäkertojan kasvamisesta naiseksi, seksuaaliseksi olennoksi ja lopulta äidiksi. Teoksessa vuorottelevat luvut, joissa kertoja on nykyisessä parisuhteessaan, tulee raskaaksi, saa lapsen ja opettelee äitiyttä, sekä luvut, joissa kerrataan kertojan seksuaali- ja parisuhdehistoriaa teini-iästä alkaen. Teininä abortin läpikäynyt kertoja on siis raskaaksi tullessaan elämänsä toista kertaa raskaana, siitä kirjan nimi ”Paperilla toinen”.
En valitettavasti keksi kirjasta kovinkaan paljon hyvää sanottavaa. Noh, se oli helppo kuunnella äänikirjana ja varmasti myös nopealukuinen. Idealtaan se ei kuitenkaan ole kovin originelli. Se ei myöskään osaa päättää ollakko lempeä kirja äitiyden pienistä koskettavista hetkistä, vai raflaava paljastuskirja, jossa kerrotaan kaikki pienimmätkin yksityiskohdat seksistä. Kummassakaan puolessa se ei oikein onnistu: äitiydestä ja siihen kasvamisesta olen lukenut paljon koskettavammin viime aikoina vaikkapa Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -kirjassa tai Riikka Pulkkisen Lasten planeetassa.
Vanhojen seksikumppanien ja -aktien läpikäynti yksityiskohtaisesti ei myöskään ole minusta yhtään kiinnostavaa, varsinkaan kun niistä ei tunnu välittyvän minkäänlainen kasvu tai oppiminen. Kirja on vaan erikoinen listaus nimettömien miesten seksitapoja. En osaa kuvitella muuta syytä kirjan julkaisulle kuin sen ”peloton ja suora” kuvaus seksistä (koska SEKSI niin tämä varmasti myy) sekä yleinen innostus autofiktiokirjoja kohtaan. Koko kirja on jotenkin lattea overshare: tällaiset paljastukset varmasti kohauttivat joskus 60-luvulla, mutta juuri nyt on vaikea kuvitella ketä kiinnostaa tietää jonkun masturboineen työpaikan ryhmämediaatiossa.
Kiinnostavinta kirjassa on muutamat yritykset kaunokirjallisempaa ja runollisempaa ilmaisua kohtaan, mutta ne valitettavasti eivät riitä pelastamaan teosta.
Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja huomasin nyt muuten myös uuden jännän ilmiön eli kun äänikirjojen lukijoita selkeästi on rajallinen määrä, niin olin kuunnellut aiemmin jonkun toisen kirjan tämän kirjan lukeneelta Usva Kärnältä. Niinpä hänen äänensä assosioitui vahvasti tuohon aiempaan kirjaan ja jotenkin tuntui ”väärältä” tämän kirjan kohdalla. Elämäntilanteesta (= vauva) johtuen äänikirjoja on tällä hetkellä helpompi kuunnella kuin lukea oikeaa kirjaa, mutta tämä huomioni vain vahvistaa rakkauttani oikeita kirjoja kohtaan, joissa vastaavaa ongelmaa ei tule ikinä esiintymään.