Surullisen pianistin painajaismainen maailma

Koronakevät on mennyt oudosti: vauvan kanssa oleillessa ei lopulta arjessa muuttunut hirveän paljon mikään (koska vauvan kanssa arki koostuu ruokailuista, vaipanvaihdosta, leikkihetkistä ja nukkumisesta), ja toisaalta läsnä oli koko ajan pelko, ahdistus ja epämääräinen levottomuus. Vauvan takia korona ei tuonut minulle lainkaan lisää vapaa-aikaa eli en käyttänyt päiviäni kotona leipoen juurileipää, joogaten tai uusia kieliä opiskellen. Kuukausiin en myöskään lukenut yhtään mitään, sillä vauvan kanssa vapaa-aikaa nyt ylipäänsäkin on vähän ja vauvamme myös pitkään nukkui päiväunensa sylissäni. Kuuntelin sen sijaan jonkun verran äänikirjoja, minkä saldosta kirjoitan ehkä myöhemmin oman postauksen.

Kesän korvilla vauva oppi nukkumaan päiväunet omassa sängyssään mikä yhtäkkiä vapautti minulle valtavasti aikaa (ja käsiä!). Ja miten ihanalta tuntuikaan taas tarttua kirjaan – äänikirjat vaan eivät ole minun juttuni! Mökkireissun aikana sain vihdoin ahkeroitua suursuosikkini Kazuo Ishiguron viimeksi suomennetun teoksen Surullinen pianisti, jonka hulppeat 650 sivua pitivät minua pitkään loitolla.

Surullinen pianisti on vasta viime vuonna suomennettu, mutta on jo 25 vuotta vanha. Kuten sanottu, olen suuri Ishiguro-fani: Ishiguron klassikkoteos Pitkän päivän ilta on yksi all time favourite -kirjojani, ja olen pitänyt kovasti myös mm. Ole luonani aina -romaanista sekä Haudatusta jättiläisestä. Haudattu jättiläinen ja Surullinen pianisti itse asiassa muistuttavat paljon toisiaan unohduksen teeman sekä unenomaisen tunnelmansa kautta!

Surullisen pianistin päähenkilö on kuuluisa pianisti herra Ryder, joka saapuu pieneen kaupunkiin esiintymään muutaman päivän päästä pidettävässä konsertissa. Hänen on tarkoitus pitää tilaisuudessa myös pieni puhe. Nämä päämäärät jäävät kuitenkin toissijaisiksi hyvin pian, kun kaupungin kansalaisilla on kullakin toinen toistaan oudompia pyyntöjä ja vaatimuksia Ryderia kohtaan. Ryderin päivät täyttyvät konserttivalmisteluiden sijaan kaupunkilaisten kohtaamisista, näiden usean sivun pituisiksi yltyvien monologien ja vaatimusten kuuntelusta sekä kohtaamisesta toiseen ajelehtimisesta. Milloin pitää mennä katsomaan hotellinjohtajan vaimon leikekirjoja, milloin selvittää vanhan laukunkantajan vuosikymmenten takaista riitaa tyttärensä kanssa, milloin soittaa pianoa kapellimestarin koiran hautajaisissa. Ylipäänsä Ryderin jollain tapaa oletetaan pelastavan koko kaupunki, mutta miltä – sitä ei tunnu kukaan tietävän.

Aikataulut pettävät, tapaamiset unohtuvat, konserttiin liittyviä yksityiskohtia jää hämärän peittoon. Ryder kulkee kaupungin läpi kuin sumussa: käy itse asiassa ilmi, että hän tuntee kaupungin ja sen asukkaita jo jonkin verran. On nainen, jonka kanssa juttusille ryhtyessään Ryder muistaa, että he ovat olleet jo jonkin aikaa suhteessa.Ja lapsikin heillä on. On myös jos jonkinlaista hyvänpäiväntuttua ja vanhaa koulukaveria, ja kappas, jostain pihalta löytyy myös Ryderin perheen lapsuudesta tuttu autonrämä.

Oudot kohtaamiset kaupunkilaisten kanssa seuraavat toisiaan piinaavalla intensiteetillä, ja vaikkei tunnelma olekaan pelottava, on lukijalla samanlainen olo kuin painajaisessa, joka vain jatkuu ja jossa tapahtumiin ei voi itse vaikuttaa, kun Ryder soljuu vaatimusten virrassa yhä kauemmas alkuperäisestä päämäärästään.Unenomaista vaikutelmaa korostaa ajan ja paikkojen häilyväisyys. Yhteen päivään mahtuu hirveä määrä tapahtumia (koko kirjan aikana taitaa kulua 3,5 päivää). Toisaalta Ryderin aika kuluu usein johonkin paikkaan – vaikkapa galleriaan – bussilla matkustaessa, mutta takaisinpäin onneksi pääsee nopeasti kun huomaa, että gallerian takaovesta oikeastaan pääseekin hotellin sivuovelle.

Ishiguron teksti soljuu upeasti ja kirjaa on ilo lukea. Jossain vaiheessa lukeminen alkaa takkuilla, kun tajuaa että koko kirja tosiaan tulee olemaan tätä outoa painajaismaista pyristelyä kaupunkilaisia ja heidän vaatimuksiaan vastaan. Harvoin kirjan parissa kokee niin suurta ahdistusta kuin tätä lukiessa. Myönnän, että koin turhautumista myös päähenkilö Ryderia ja tämän flegmaattisuuttaan kohtaan: sano nyt jo herran tähden ei!

Loistavasta suomennoksesta huolimatta kirjan englanninkielinen nimi, The Unconsoled, kuvaa kirjaa paljon paremmin kuin suomenkielinen nimi Surullinen pianisti. Sillä Ryder ei loppupeleissä ole tämän kirjan päähenkilö, vaan kaupunkilaiset suruineen ja toteutumattomine haaveineen ovat ne lohduttamattomat, joiden henki huokuu kirjan sivuilta.

Sivumäärästään huolimatta kirja on nopealukuinen, ja maagisen realismin ystäville varmasti nautittava kokemus. Eräänlaiseksi zen-harjoitukseksi kiireiselle ja kaaosta hallitsemaan pyrkivälle ihmismielelle kirja myös sopinee. Ishiguron ystäville suosittelen kirjaa ehdottomasti, mutta ensikosketukseksi kirjailijan tuotantoon sopii paremmin joku toinen kirja, vaikkapa juuri Pitkän päivän ilta.