Surusta, kostosta ja anteeksiannosta: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri

https://www.youtube.com/embed/Jit3YhGx5pU?ecver=2

Pitkästä aikaa hirveän hyvä ja ajatuksia herättävä elokuva. Rakkautta ja Anarkiaa -saldo jäi tänä vuonna aika vähäiseksi (vaikka juhlathan jatkuvat vielä muutaman päivän eli vielä kerkeää). Osittain kiireen vuoksi, mutta osittain myös siksi, että nykyisin tuntuu, että tuo +300 leffaa on enemmänkin turn off kuin houkutin tutustumaan ohjelmistoon. (Uskon vahvasti, että erilaiset pienet, laatuun ja hyvään kuratointiin määrän sijaan panostavat tapahtumat ja konseptit ovat tulevaisuuden juttu!) Onnistuin kuitenkin valkkaamaan ohjelmistosta kaksi helmeä, sympaattisen ja vähäeleisen Luckyn (jonka näin dramaattisesti samana iltana kun sen pääosaesittäjä Harry Dean Stanton menehtyi – tietysti siitä kuulin vasta seuraava aamuna) sekä AIVAN MAHTAVAN Three Billboards Outside Ebbing, Missourin, josta järjestettiin vain yksi näytös, mikä omalla logiikallani enteilee sitä, että elokuva on tulossa johonkin Suomen-levitykseen myöhemminkin. Siksipä kirjoitan siitä nyt, jotta jos mahdollisuus nähdä se joskus jollekin vielä avautuu, niin olenpahan sitten suositellut. 

Kyseessä on nimittäin jotenkin aika poikkeuksellinen elokuva, niinku nykyelokuvien mittapuulla. Stoorin päähenkilö on Mildred Hayes (mahtava Frances McDormand), jonka tytär Angela on julmasti murhattu, mutta usean kuukauden jälkeenkään ketään ei ole pidätetty rikoksesta. Mildred päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä vaatiakseen oikeutta tyttärelleen, ja vuokraa valtatien varresta kolme isoa kylttiä, joissa hän syyttää asian etenemättömyydestä pikkukaupungin poliisipäällikkö Willoughbya (upea Woody Harrelson). Koska elämä ei ole mustavalkoista, Willoughby ei ole tarinan pahis kuten Erin Brockovichmaisesta asetelmasta voisi alkuun päätellä, vaan hän on paitsi hyvä poliisi ja pomo, myös mukava mies, ihana aviomies ja perheenisä ja kaiken lisäksi sairas. Katsoja joutuukin siis ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa haluaisi olla auktoriteettia vastaan taistelevan jokanaisen puolella, mutta huomaa, että kannustaa yhtä lailla reilua poliisisetää. Soppaa hämmentää äitinsä kanssa asuva, yksinkertainen ja väkivaltaan taipuva poliisi Dixon (myöskin mahtava Sam Rockwell), joka näkee Willoughbyn jonkinlaisena isähahmona, ja ottaa tästä syystä Mildredin syytökset henkilökohtaisesti. Syntyy outo koston kierre, jossa sivullisilta uhreilta ei vältytä. Koston ja anteeksiannon tematiikka on läsnä lähes jokaisessa kohtauksessa.

Pikkukaupunki Ebbingiin sijoittuva leffa on ajaton: matkapuhelimia lukuunottamatta small town -henki ja elokuvan estetiikka voisivat viitata melkein mille tahansa vuosikymmenelle. Leffa on yllättäviä juttuja täynnä: se muun muassa sisältää aivan valtavasti törkeää (ja törkeän hauskaa) huumoria, vähän semmoista saako tälle edes nauraa -kamaa. Sitten on paljon tosi liikuttavia ja surullisia kohtauksia, itku tuli itsellenikin. Kunnes taas nauratti. Lopussa tulee mitä yllättävin ihmisten yhteenliittymä ja vahva ja viisas sanoma resonoi päässä vielä seuraavanakin päivänä. Huiput näyttelijänsuoritukset (sivuroolissa nähdään vielä GOT-suosikkini Peter Dinklage tragikoomisen kosijan hahmossa) kruunaavat kakun.