The Decameron: kokeellisen taiteen kymmenen juhlailtaa
Outokummun vanha kaivos päivänvalossa.
Esitystilaan ei päässyt läpäisemättä rajalla suoritettua säteilymittausta.
Tanskalainen muusikko Andreas Bennetzen
Yksi hienoimmista koskaan näkemistäni esitystiloista oli lähes 20 metriä korkea ulkohalli, jonne mennessä yleisö puki ulkovaatteet päällensä.
Molempina iltoina nähtiin hienoja sirkusnumeroita kuten Maarit Utriaisen sekä Emma Räisäsen rengastrapetsiduo.
Ilma-akrobaattikaksikon Cohdi Harrellin ja Luis Vallen tulkinta teemasta ”rajat”.
Maarit Utriaisen herkkä ja intiimi ilma-akrobatianumero päätti sunnuntain esityksen.
Viikonloppu vei Outokumpuun. Kyllä, kaikista maailman paikoista, kansainvälinen suurteos The Decameron (jonka aiemmat editiot ovat tapahtuneet Amsterdamin ja San Franciscon tuppukylissä) on nyt saapunut Outokumpuun. Löyhästi Boccaccion klassikkoteokseen perustuva immersiivisen taidetapahtuman perustana on dystopinen ajatusleikki: ilmastonmuutos on tuhonnut maapallon, ja ryhmä ekokatastrofista selviytyneitä ajattelijoita ja taiteilijoita on perustanut itselleen turvapaikan Outokummun vanhaan kaivokseen. Oekoloksen nimellä itseään nimittävä taiteilijakommuuni avaa nyt ovensa 10 illaksi yleisölle, ja esittää antaa asukkaidensa kertoa illan aikana 10 tarinaa kunkin illan kuninkaan nimeämästä teemasta. Jokainen ilta on siis käytännössä 10 eri esitystä ja osa taiteilijoistakin vaihtuu joka ilta. Mukana olevien taiteilijoiden lista on vaikuttava: mukana on mm. venäläinen butoh-tanssiryhmä OddDance, maailmakuulu ilma-akrobaatti Cohdi Harrell (jonka esitys Smoke and Mirrors päätyi viime vuoden huippujen listalleni) sekä suomalaisista taiteilijoista mm. sirkustaiteilija Ilkka Virkkunen (joka taas oli mukana Recovery Laboratoryn hienossa viimesyksyisessä esityksessä).
Esitys alkaa vaikuttavasti: vanhoihin armeijaunivormuihin pukeutuneet rajavartijat mittaavat ensin sisääntulijoiden säteilyarvot. Minuakaan ei heti päästetä sisään vaan joudun käymään puhdistushuoneessa, jotta säteilyarvot saadaan hyväksyttävälle tasolle. Sitten alkaa matka läpi upean kaivoksen. Illan todellinen vetonaula onkin miljöö: vanhassa kaivoksessa on aivan uskomattomia valtavia halleja, joissa ääni kaikuu yli kymmenen sekuntia. On ahtaita nousevia tunneleita, lumisia ulkohalleja, kiikkeriä kierreportaita sekä teatteritilana toimiva perinteisempi näyttämö. Illan kuningas esittelee teeman, joka lauantain esityksessä oli rajat ja sunnuntaina läheisyys. Sitten kierrämme yhdessä yleisön kanssa esitystilasta toiseen, nähden toinen toistaan hienompia kymmenminuuttisia taide-esityksiä. On pakahduttavan kaunista ilma-akrobatiaa, osallistavaa yhteisötaidetta, lumenveistoa, modernia tanssia, sketsejä, lavarunoutta sekä kokeellista äänitaidetta. Osa esityksistä on itselleni tietysti liian avantgardea, mutta koska kaikki yksittäiset numerot ovat lyhyitä, ei sekään haittaa ja kokonaisuus pysyy hienosti balanssissa. Väliajalla on tarjolla lämmintä keittoa ja kahvia.
Tarinan kehyskertomus jää valitettavasti numeroiden varjoon. Dystopiaskenarioon ei palata illan aikana enää uudestaan, mikä on harmillista, koska ajatus tuhoutuvaa maailmaa pakenevista taiteilijoista on mielestäni kiinnostava. Jokainen esitetty lyhyt numero oli kuitenkin jo itsessään näkemisen ja kokemisen arvoinen, ja erityisen kiitollinen olen kaivoksen ja sen kiinnostavien ja hienojen tilojen kekseliäästä käyttöönotosta sekä tunnelmaa luovasta valaistuksesta. The Decameroniin myydään normaalien lippujen lisäksi sarjalippuja ja ”esityksen” sijaan pitäisikin ehkä puhua kymmenen päivän minifestivaalista. Viikonlopun aikana kävin katsomassa esityksen kahdesti, ja häkellyttävintä koko hommassa melkein olikin se, että sunnuntain esityksessä ei nähty yhtäkään samaa esitystä kuin lauantaina.
Kunnianhimoinen projekti pyörii Outokummussa vielä tämän viikon sunnuntaihin asti, eli jos viikonloppuna matka sattuu viemään Pohjois-Karjalaan, suosittelen lämpimästi!