Tytöt – murhamysteeriksi naamioitu hieno teini-iän kuvaus
Emma Clinen esikoisromaani Tytöt oli kohuttu jo ennen ilmestymistään, ja syitä siihen on monia. Cline on nuori, vasta 27-vuotias, ja kirjoittajana selkeästi ainutlaatuisen lahjakas. Tytöissä hän punoo yhteen monta tuttua narratiivia: on pitkästynyt 14-vuotias kalifornialaistyttö, vuoden 1969 rakkauden hippikesä, elämänsä keskinkertaisuuden turruttama keski-ikäinen naisen sekä yksi Amerikan kuuluisimmista tragedioista. Aineksia on siis moneksi.
Tyttöjen päähenkilö on 14-vuotias tylsistynyt Evie, joka viettää kesälomaa vuonna 1969 paahteisessa Kalifornian auringossa yksinäisenä ilman juuria: vanhemmat ovat eronneet, parhaaseen ystävään tulee välirikko, eikä se kaikista ihanin vähän vanhempi jätkä huomaa häntä. Puistossa hän törmää häntä hiukan vanhempiin tyttöihin, joista hän huomaa heti, että nämä elävät eri todellisuudessa kuin Evie itse. Vähitellen Evie ajautuu mustaksi maalatun bussin mukana kommuuniin, jossa tytöt elävät Russell-nimistä kulttijohtajaa palvoen ja hänelle askareita toimittaen. Kertojana vuorottelee 14-vuotiaan Evien kanssa keski-ikäinen versio Eviestä, ja alusta asti on selvää, että jossain vaiheessa idylli rikkoutuu ja rakkauden kesä 1969 päättyy verityöhön.
Kirjan pohjana on tositarina Charles Mansonin johtamasta kultista ja sen jäsenten suorittamista joukkomurhista. Tytöt ei kuitenkaan ole mikään jännäri, vaan tunnelma on lähes loppuun saakka utuinen, eteerinen, jotenkin venyvä – ihan kuin loppumattomilta tuntuvat lapsuuden kesäpäivät auringon paahtaessa. Yhtä tärkeää pääosaa tuntuukin näyttelevän Kalifornian silloinen ilmapiiri: ajan- ja tunnelman kuvana Tytöt on täydellinen.
Romaanina se ei tietenkään sitä ole. Karismaattinen kommuuninjohtaja jää etäiseksi ja sitä, miksi kunnon tytöksi kasvatettu Evie lumoutuu kommuunin vastenmielisesta maailmasta ei saada perusteltua uskottavasti. Kaikki tuntuu vain ”tapahtuvan”. Toisaalta keski-ikäisen Evien tuominen mukaan tarinaan luulisi johtuvan siitä, että Cline haluaisi tuoda mukaan jonkinnäköisen jälkiviisausnäkökulman tai ylipäänsä käsitellä sitä, miten elämä jatkuu moisen kokemuksen jälkeen, mutta keski-ikäinen Evie ei oikeastaan tuo tarinaan mitään kovin tärkeää.
Kirja on kuitenkin vahva ja nautinnollinen lukea, sillä Cline on kirjoittajana mielettömän lahjakas. Seuraavia romaaneja voi vain odotella kieli pitkällä. Kieli on kaunista: melkein joka toisessa lauseessa on joku niin mehukas tai nappiin osuva metafora, että romaania lukee kuin runoa. Myös suomennos on ensiluokkainen.
Parhaimmillaan Tytöt on, kuten jo sanottu, paitsi tunnelmaa luodessaan, myös kuvatessaan sitä millaista on olla 14-vuotias tyttö. Monessa kohtaa tunnistan itseni ja oman yläasteikäisen epävarmuuteni täysin: se oli sitä aikaa kun itseään peilasi ainoastaan toisista, piti päässään vertailua siitä missä on toisia parempi tai huonompi, ja luki naistenlehdistä vinkkejä, miten ”varmasti” saa pojat tykkäämään. Niihin tunnelmiin on piinallista, mutta ehkä tärkeääkin palata, jotta huomaa kasvaneensa, enkä tiedä, onko kukaan koskaan sanoittanut noita tunteita paremmin.
Näin aikuisena ihmettelen sitä haaskatun ajan määrää. Sitä juhlaa ja kärsimystä, mitä meidät opetettiin odottamaan maailmalta, kuvalehtien päiväkohtaisia ohjelmia, joissa meitä opastettiin valmistautumaan ensimmäiseen koulupäivään kuukautta etukäteen.
Päivä 28: Tee kasvonaamio avokadosta ja hunajasta. Päivä 14: Tee testimeikki erilaisiin valaisuksiin (luonnonvalo, toimistovalo, iltahämärä.
—
Kaiken sen ajan, minkä minä olin käyttänyt valmistautumiseen – olin lehdistä oppinut, että elämä on pelkkä odotushuone, kunnes joku huomaa – pojat olivat käyttäneet omaksi itsekseen kasvamiseen.
Clinen seuraavaa odotellessa malja kaikille teini-iästä selvinneille tytöille – olemme sankareita!