Tyttöjen välisestä ystävyydestä: Ferranten Loistava ystäväni
Kuva: WSOY.
Vihdoin pääsin minäkin osaksi Elena Ferrante -innostusta – kehutun neliosaisen Napoli-sarjan ensimmäistä osaa, Loistava ystäväni, sai odottaa kirjaston listoilla aika kauan. (Nyt kun sain 1. osan luettua ja laitoin 2. osasta varauspyynnön menemään niin pompsahdin jonotuslistalla sijalle 702. Että aika kauan saa sitäkin odottaa!)
Mutta lyhyestä virsi kaunis: Loistava ystäväni on ihana kirja. Kirjasarjan keskiössä ovat ystävykset Elena ja Lila, joista Elena, minäkertoja, on rauhallinen, kunnollinen, hyvä koulussa. Hänen ystävänsä Lila on vähän vaarallinen, suorasanainen, hieman ilkeäkin, mutta jollain tapaa kauhean kiehtova ja vastustamaton. Ensimmäinen osa kuvaa tyttöjen lapsuutta ja nuoruutta 16 vuoteen asti ja seuraavissa osissa ilmeisesti seurataan heidän matkansa jatkoa aina vanhuuteen asti. Jo lähtökohta on kiehtova: olen aina pitänyt erilaisista elämänkohtalotarinoista, jopa sukutarinoista, kuten Isabel Allenden Henkien talo. Sellaiseksi Napoli-sarjakin ehkä muodostuu: yhtälailla kuin Lenún ja Lilan elämää seurataan, kyläyhteisö, vanhemmat ja koulukaverit muodostavat tärkeän osan kirjan tapahtumia ja tutuksi tulevat naapuruston salaisuudet, syrjähyppyineen päivineen.
Ferrante kuvaa elävästi Elenan ja Lilan elämää napolilaisessa lähiössä ja patriarkaalisessa yhteisössä: rahaa ei ole, koulunkäynti ei ole itsestäänselvyys, miehet ovat liiankin ylpeitä ja väkivalta on jatkuvasti läsnä. Elena löytää pakotien opiskelusta, mutta siihenkin hän jaksaa keskittyä vain silloin kun kokee kilpailevansa Lilan kanssa. Tyttöjen ristiriitainen ystävyys onkin kirjan keskeinen teema. Tytöt tarvitsevat toisiaan, mutta etenkin Elena kokee olevansa jatkuvassa kilpailuasetelmassa Lilan kanssa, ja saavutuksilla on merkitystä vain, jos hän niillä jollain tapaa peittoaa Lilan. Kuitenkin, kirjan nimi Loistava ystäväni on (ainakin suomennoksessa) peräisin Lilan sanoista ystävälleen.
Ferrante kirjoittaa hyvin, kirja on todella nopealukuinen ja tempaa mukaansa. Dialogia ei ole valtavasti vaan kuvailulle annetaan tilaa. Kirja on perinteistä kerrontaa parhaimmillaan: näkökulmien vaihdoksilla tai aikatasoille ei temppuilla. Myös suomennos on taiten tehty. Ensimmäinen osa päättyy Lilan elämässä tapahtuvaan käännekohtaan enkä malta odottaa, että pääsen lukemaan jatkoa!