Vaeltamisen pakko
Olen ns. sucker kaikenlaisille kasvu- ja matkustustarinoille. Esimerkiksi ällöttävä Eat, Prey, Love on kaikessa ennalta-arvattavuudessaan minusta aika ihana sekä kirjana että elokuvana ja itken aina sen lopussa. Itsehän poden kroonista matkakuumetta, joka ei niinkään liity siihen että pääsisi kokemaan uusia paikkoja, vaan tunnen pikemminkin jonkinlaista lähtemisen pakkoa – ihan kuin etsisin jatkuvasti jotain mitä en itsekään vielä tiedä. Ehkä siksi nämä vaellustarinat vetoavat.
Sain ystävältäni joku aika sitten lahjaksi Cheryl Strayedin Wild – Villi Vaellus -kirjan, josta on hiljattain tehty myös Reese Witherspoonin tähdittämä elokuva. Ystäväni oli sitä mieltä että pitäisin kirjasta, ja kyllähän minä pidinkin, alkuärsytyksen laannuttua. Kirjassa 26-vuotias Cheryl on joutunut elämässään tuuliajolle avioeron, äitinsä kuoleman sekä muiden vastoinkäymisten johdosta, ja päättää lähteä vaeltamaan Pacific Crest Trailille päästäkseen taas yhteyteen sisimpänsä kanssa. Matka on luonnollisesti pitkä ja raskas, mutta sen aikana Cheryl tapaa paitsi uskomattomia ja ystävällisiä ihmisiä, hän löytää itsensä uudestaan. Ja lopussa tulee tietysti itku.
Suhtauduin kirjaan alusta asti varauksella ja jonkinlaisen selittämättömän ärsytyksen vallassa. ”Yksinäinen nainen vaeltaa yksin pitkän matkan” – aiheesta on juuri tehty toinenkin elokuva, Mia Wasikowskan tähdittämä Tracks, josta pidin valtavan paljon.
Tracksissä päähenkilö Robyn Davidson (jonka muistelmiin elokuva perustuu) vaeltaa 2000 mailin matkan Australian halki 1970-luvulla, jolloin naiset eivät todellakaan vaellelleet pitkiä matkoja. Välttämättömiä varusteitaan Robyn tosin kuljettaa kahden kamelin selässä eikä omassa selässään miljoonakiloisessa rinkassa, kuten Cheryl-parka. Robyn on kuitenkin selkeästi alusta asti itsepintainen sissi, joka joutuu tekemään kuukausitolkulla töitä ansaitakseen nuo kaksi kameliaan, kun taas Cheryl lähtee matkaan täysin valmistautumattomana, ja sitten valittaa valmistautumattomisestaan. Hän ei ole ennen matkaa ajanut sisään vaelluskenkiään, ja kiroilee sitten että jalkoihin tuli rakkoja. Hän ei myöskään ole opetellut lukemaan kompassia tai käyttämään jäähakkua tai kokeillut nostaa rinkkaa selkäänsä ennen matkaan lähtöä. Olisiko kannattanut opetella???
Ärsytyksistä huolimatta, onnistuin lopulta samastumaan Cheryliin niin paljon, että kirjan lopussa itkeä pillitin kuin pikkuvauva ja itkun vihdoin loputtua aloin etsiä Instagramista kuvia hashtageillä #pacificcresttrailer ja #PCT2014 jne. Jostain syystä kirja onnistuu romantisoimaan sellaiset kivat vaeltajan arkijutut kuten varpaidenkynsien irtoilu ja omien ulosteiden hautaaminen kivikasan alle polun syrjään. Puhumattakaan siitä pikkuseikasta että itse olen varmasti huonommassa kunnossa kuin naisista kumpikaan aloittaessaan, enkä myöskään ole kovin kärsivällinen: olisin varmasti Cherylin tai Robynin asemassa lopettanut matkan jo alkumetreille. Lopetin kirjan sunnuntaina ja nyt olen kolme päivää haaveillut vaellukselle lähtemisestä. Ehkä on olemassa jokin etsijöiden tai vaeltajanaisten heimo, joiden pitää lähteä pois löytääkseen perille?
Varasin tänään kirjastosta Tracksin kirjaversion, ja aion heti tilaisuuden tullen katsoa Wildin elokuvaversion, jotta voin kunnolla vertailla matkoja.