Syömisen sietämätön hitaus

Lihavuusleikkauksen jälkeen yksi eniten minulta harjoittelua vaativa asia on hitaasti syöminen. Olen oivaltanut, miten iso rooli syömisessäni on ollut sillä, että olen syönyt isoja määriä ja nopeasti. Eri ruoka-aineiden ja makujen samanaikainen yhdistäminen on myös ollut tärkeämpää kuin olen osannut aiemmin ajatella.

Annoskokoni on tällä hetkellä noin 1–2 desilitraa riippuen ruoan koostumuksesta. Aamiainen on aina ollut lempiateriani. Ennen aamupalaani kuuluivat pari leipäpalaa päällisineen, proteiinivanukas tai viikonloppuisin ”herkkujogurtti” muroilla, lasi mehukeittoa ja pari kuppia kahvia maidolla. Nykyisellä vatsallani tuon määrän nautiskelemiseen kuluisi useampi ateriakerta ja monta tuntia.

Ruoan maku ja syömiskokemus muuttuvat rytmin hidastuessa. Ruoka pitää jauhaa suussa sulavaksi mössöksi. Kun suuhun ei tulekaan montaa eri makua yhtä aikaa, makukokemus ikään kuin tylsistyy. Tämä on myös hyvä asia. Ruokaan ja makuihin tulee väkisinkin keskityttyä uudella tavalla. Yhdestä lajista saa kerralla tarpeekseen. Tärkeää ellei jopa tärkeintä on kylläisyyden kokemus. Ruokaa ei oikeasti tarvitse tai tee mielikään enempää, kun on puputtanut pientä annosta melkein puoli tuntia.

Hitaasti syöminen aiheuttaa ajoittain voimakasta levottomuutta. Tämä kertoo minun yleisestä vaikeudesta pysähtyä. Sitä on siis syytäkin harjoitella. Joinain kertoina levottomuus on sekoittunut jopa ahdistukseen. Silloin olen auttanut itseäni viemällä huomiotani muuhun kuin syömiseen, esimerkiksi kännykkäpeliin. Uusien tapojen harjoitteleminen on vaativaa, minkä vuoksi itseltään ei kannata vaatia samanaikaisesti liian paljon.

Vaativa vinkki menneisyyden minulle

Olen monta kertaa kuluneen viikon aikaan pohtinut, että jos minun pitäisi nyt antaa vinkki itselleni esimerkiksi parinkymmenen vuoden taakse, se kuuluisi näin: syö hitaasti ja yhtä asiaa kerrallaan. Olen mukana erikoissairaanhoidon painonhallintaryhmässä, josta kerron mielelläni joskus enemmän. Meillä oli torstaina tapaaminen. Kerroin tästä oivalluksestani ryhmäläisille. Vierustoverini kysyi, uskonko, etten olisi koskaan tarvinnut leikkausta, jos olisin noudattanut tuota ohjetta. Voi hyvinkin olla.

Pelkkä tieto tai avulias vinkki ei riitä. Nyt minun on pakko syödä hitaasti, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Vatsa antaa välittömän ja kivuliaan palautteen, mikäli en kuuntele sen viestejä ja tarpeita. Uskon, että siitä syömisessä ja painonhallinnassa on pitkälti kysymys. Kehon viestien kuuntelemisesta. Minulla tuo taito oli hävinnyt jo ennen kuin pystyn muistamaan. Omalla kohdallani tarvittiin niinkin radikaali toimenpide kuin mahalaukun ohitusleikkaus, että tieto muuttui (väkisin) toiminnaksi.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut tarvitsemani avun. Silti uuteen sopeutuminen herättää monenlaisia tunteita: innostusta, turhautumista ja välillä jopa ahdistusta. Leikkauksesta toipuminen ei ole siis pelkästään fyysinen, vaan mitä suurimmissa määrin myös psyykkinen ja sosiaalinen prosessi. Onneksi tästä kerrotaan jo ennen leikkauspäätöksen tekemistä.