Yhdeksän päivää mahalaukun ohitusleikkauksesta

Minut leikattiin yhdeksän päivää sitten. Matka leikkauspöydälle oli pitkä ja alkoi kauan ennen päätöstä tai edes ajatusta leikkaukseen menemisestä. Ennen leikkaussaliin menoa perustin tämän blogin. Olin harkinnut asiaa joitain viikkoja. Ensisijainen tavoitteeni on jäsennellä ja kirkastaa omia ajatuksiani ja kokemuksiani keskellä prosessia, joka on varmasti paljon suurempi ja monella tavalla merkityksellisempi kuin osasin ennakkoon ajatella. Toisaalta minulla on paljon ajatuksia ja muistoja niiltä (ainakin) 25:ltä vuodelta, jotka muistan olleeni ylipainoinen tai lihava.

Ensimmäinen tietoinen muistoni ylipainosta on esikouluikäisenä. Kerroin haluavani isona missiksi, mikä herätti lastenhoitajassa ivallista hilpeyttä. En muista, miten lastenhoitaja tätä huvitustaan perusteli, mutta minulle oli selvää, että jutun ”hauskuus” oli siinä, että minä olin pullea. Pulleista tytöistä ei tule missejä.

Seuraava mieleeni tuleva muisto on alakoulun ensimmäisiltä päiviltä. Minulla oli ylläni mielestäni huikaisevan hieno koko violetti asukokonaisuus. Oli välitunti ja odotin innolla vuoroani päästä laskemaan isosta aaltoilevasta liukumäestä. Minulle tuntematon poika tönäisi liukumäkeen. En muista, haukkuiko hän minua, mutta jälleen itselleni oli päivänselvää, että syynä oli pulleus. Tuota pulleutta ja myöhemmin sairaalloista lihavuutta olen syyttänyt elämässäni monista kipeistä kokemuksista ja epäasiallisesta kohtelusta. Syntipukkina se on toiminut myös erinomaisena suojana.

Saman alakoulun ensivuosina muistan tulleeni hyvin tietoiseksi siitä, että painoin enemmän kuin luokkakaverini. Muistan heidän kauhistelevat kommentit, miten joku voi painaa yli 40 kiloa. Siihen tulisi jonain päivänä vielä reilut 100 kiloa lisää.

Tänään painan 114 kiloa. Se on yli 30 kiloa vähemmän kuin vaaka on raskaimmillaan minulle näyttänyt.