Kuinkas sitten kävikään 1/2
Kirjoitin viimeksi 7.4. aloittaessani lepoviikon. Taukoa treenistä piti tosiaan pitää yksi viikko, mutta tulin kipeäksi. Koska sairausloma on sairausloma, eikä lepoviikko (kiitos ystävät tämän päähäni takomisesta), alkoi varsinainen lepo vasta seuraavalla viikolla. Tänään on kesäkuun ensimmäinen päivä, ja treenileponi jatkuu yhä.
Kun mieli oli päässyt irti siitä, että on mentävä, tehtävä ja pakko jaksaa treenata, alkoi tapahtua kummia. Väsymysoireet vahvistuivat: olisin voinut valehtelematta nukahtaa pystyyn. Tiskikoneen tyhjennys ja muut arkiaskareet muodostuivat aivan ylitsepääsemättömän rankoiksi. Piuhat pitenivät ja välillä tunsin itseni ihan älyttömän typeräksi, kun en tajunnut yksinkertaisia asioita, saati muistanut joitain sanoja. Ihan kuin silmien eteen olisi vedetty sumuverho ja samalla aivoissa olisi käynnissä sekä kestokrapula että kolmen viikon univelka. Samaan aikaan paukutin menemään viimeisiä koulutöitä, tein osa-aikaisia töitäni niin paljon kuin vain pystyin, stressasin kesätöitä ja asuntokuvioita ja sitä ennen tietenkin olin treenannut sen mitä lähtee. Täysii.
Näiden piti olla mave-sukat, mutta salitreenin puutteessa toimii myös mummulenkeillä köpötellessä, kompressiona kesähelteellä.
Yöheräämiset jatkuivat ja jopa pahenivat. Joka yö kello 3-6 välissä säpsähdin hereille. Hikoilin. Nukahdin onneksi aina heti takaisin, enkä jäänyt valvomaan aamuyöstä. Mutta koska yöuni ei ollut rauhallista, väsytti se minua lisää. Aamut eivät lähteneet käyntiin sitten millään, vaan tuijottelin sumuverhoni kanssa tyhjyyteen. Nousemista edelsi aina pitkä torkkurituaali ja pyöriskely sängyssä puoliunessa, mikä ei kuitenkaan virkistänyt minua yhtään.
Kärsin ihan järkytttävästä takykardiasta. Vaikka pulssini mitanneet ammattihenkilöt olivat sitä mieltä, että normaalipulssilla mennään, tunsin itse koko ajan inhottavasti, miten sydän pompahtaa rinnasta ulos minä hetkenä hyvänsä. Tykytykset olivat pahimmillaan aamuisin ja iltaisin nukkumaanmennessä. Tämä oli varmasti yksi syy, miksi valvoin aina muutamia tunteja ennenkuin nukahdin. Tuntui myös, että olin virkeimmilläni juuri silloin, kun olisi pitänyt rauhoittua nukkumaan.
Navan ympärille ja jenkkakahvoihin kerääntyi rasvaa, pelastusrengas. Tuskin sitä kukaan muu huomasi, koska kyse ei ollut kiloista, mutta itse tunsin sen varsin selkeästi. BioSignature opetti aika hyvin tuntemaan kropan muutokset, ja kun on tottunut tiettyyn lean-olotilaan, ja siihen miltä hyvinvoiva kroppa tuntuu ympärillä, tuntee ne kropan muutokset lisääntyvän rasvan muodossa yllättävän helposti, vaikka kyse olisikin vain milleistä (eikä tässä nyt ole kysymys Sami Hedbergin stereotypiasta, pumppipamppi-iikmikätoion). Tiesin kaiken olevan vain hormoniperäistä ja täysin korjattavissa, joten tätä asiaa en jaksanut stressata. Oikeastaan olin vain kiitollinen, että koin muutoksen, koska nyt osaan taas arvostaa sitä hyvinvoivaa, lean-kroppaa paljon enemmän. Se ei ole itsestäänselvyys, vaikka sen eteen ei ”töitä” tehdäkään, vaan eletään ihan tavallista elämää ja syödään hyvin.
Kesän ekat puistojumpat: leuanvetoenkka putosi puoleen (4), mihin olen silti ihan tyytyväinen, kun takana 1,5kk ilman yhtäkään leukaa. Lihaspaineet ovat täysin olemattomat, mutta eivätpä ne lihat onneksi ole mihinkään silti kadonneet.
Pinna lyheni siinä missä piuhat piteni. En ollut lainkaan oma, leppoisa, hyväntuulinen, ressitön minä, vaan pikkuasiat saivat aikaan raivonpuuskia. Olin aika raskasta seuraa iha itsellenikin. Ja kun yhdesä flunssasta oli selvitty, oli toinen jo oven takana. Yksikään ei parantunut kunnolla, vaan jäivät vaivaamaan yskän tai nuhan muodossa.
Koska oireet viittasivat hyvin vahvasti ylikuntoon ja lisämunuaisten uupumiseen ja tahdoin sulkea pois kaikki kilpirauhasvaivat, suuntasin verikokeisiin. Kaikki kilppariarvoni olivat viiterajoissa, joskin muutama arvo hyvin alarajoilla, ja kortisolit tosi matalalla. Verikoetulokset vahvistivat sen: NYT sitä lepoa, nainen!
Kuvituksenaa täysin asiaankuulumattomia kuvia, koska kukaan ei a) jaksa lukea kuvatonta sairaskertomusta b) jaksa katsoa selfieitä väsyneestä mörököllistä