Olen viimeiset viikot pyöritellyt mielessäni ehdottomuusajattelua. Törmään aiheeseen jatkuvasti keskustellessani ihmisten kanssa. Empiriisen tutkimukseni mukaan kaikkiin ruokavaliokeskusteluihin, myös niihin, joissa varsinaisesti ei edes puhuta ruokavaliosta, joku haluaa tuoda näkemyksenä sen, miten ehdottomuus on tie turmioon ja kohtuus pitää kuitenkin kaikessa muistaa ja kyllä kaikkea voi vähän syödä.

Olen toisaalta samaa mieltä, ja toisaalta sitten taas en.

Pidän itseäni aika ehdottomana, josta kuitenkin usein myös poikkean.

Olen GMO-absolutisti. En osta ikinä itse mitään soijatuotteita, mutta sushilla käydessä käytän soijakastiketta. Pyrin suosimaan kaikessa luomua. Ostan itse ainostaan luomukananmunia, mutta ollessani esimerkiksi yökylässä, en kieltäydy minulle aamulla tarjottavista tavallisen kanan munista. Juon vain luomukahvia, mutta hotelliaamiaisella minulle maistuu ihan tavallinen torjunta-aine-espressokin. Luomubanaani on se ideaalisin vaihtoehto, mutta jos ne ovat kaupasta loppu, käy se tavan banskukin. Pyrin välttelemään maitotuotteita parhaan taitoni mukaan, mutta jos päädyn viini ja juusto -illanistujaisiin, saatan syödä pari palaa juustoa. Ainoastaan gluteenin kanssa olen absolutisti, mutta poikkeus vahvistaa tämänkin säännön: jätän syömättä ravintolassa alkuruoan kanssa tarjottavan leivän, mutta en voi vaikuttaa siihen, jos vaikka kastikkeeseen on lisätty vehnäjauhoja. Suosisin luomumarjoja, mutta asuinmaassani en löydä niitä mistään, joten Puolan ja Latvian myrkkymarjat käyvät tällä hetkellä ihan yhtä hyvin.

Suosin luonnonkosmetiikkaa ja siinäkin pyrin päätymään lopulta pelkkään kookosöljyyn välttääkseni kemikaalikuormitusta, mutta silti käyn kuukausittain ripsihuollossa, jossa käytetään kaikkea muuta, kuin luomuliimaa, lähellä silmää.

”Eikö tommosesta välttelystä tule ihan kamala stressi?”

Mikäli pystyn itse vaikuttamaan sisään lappamaani ruokaan, teen sen. En syö karkkia, pullaa, viinereitä tai croissantteja, koska niistä tulee paha ja huono olo. Mutta jos ystäväni yrittää parhaansa ja  tekee paleo-kakun ”tässä nyt kyllä on tavallista sokeria kun ei ollut muuta”-puolustuksella, otan palan kahvin kanssa ilomielin. En koe ainuttakaan päivää stressaavaksi, sillä elämä on valintoja, ja vain minä itse voin vaikuttaa omiin valintoihini. Kaikkien päätösten tulee olla ensisijaisesti itselle perusteltuja ja itse hyväksyttyjä, jonka vuoksi niistä tulee automaattisesti osa arkea, tarvitsematta miettiä, rajoittaa tai kärsiä hetkeäkään. 

Viime kesä ja BioSignature-valmennus olivat käännekohtia, jonka jälkeen palaset ovat loksahtaneet paikoilleen kaikkein optimaalisimmin. Jouduin sitä ennen olemaan täysin ehdoton sokerin, hedelmien ja runsashiilaristen ruokien kanssa. Jo muutamasta taatelista homma nimittäin repesi täysin, ja olisin voinut syytää sisuksiini paketin puhdasta sokeria.

Nykyisin voin syödä raakasuklaata, bataattia, muutaman hedelmän ilman pelkoa, että mopedi karkaa käsistä. Makeanhimo ja karkkikoukku ovat nimittäin kemiallisia prosesseja. Kropassani on selkeästi tapahtunut jotain muutosta tasapainoisempaan suuntaan, jonka ansiosta enää todella harvoin, ehkä muutaman kerran vuodessa, minun tekee mieli jotain makeaa. Pyrin syömään silloin, kun tekee todella mieli, en silloin, kun jotain on tarjolla, oli kyse sitten samppanjasta tai konvehdista. Nykyisin tekee enää todella harvoin mieli yhtään mitään ruokaa, koska olo on koko ajan kylläisen ja tasapainoisen hyvä, eikä verensokerilaskuja tapahdu.

Kävimme sunnuntai-illallisella yhdessä Tallinnan harvoista luomuravintoloista, nimeltää AED (Rataskaevu 8). Kaksi alkuruokaa ja kaksi pääruokaa yhteensä 35€, ruokajuomana vettä. Itse aloitin linnunmaksalla ja puolukkakastikkeella (7,50€), pääruoaksi nautin naudan kieltä, sisäfileen, porkkanamuusia ja uunipunajuuria (14€). Diskreettiä paleota, tekemättä siitä suurta numeroa. AEDin menussa on myös merkinnät, onko annos gluteeniton, maidoton vai munaton.

Move Live Enjoy -blogin Johanna kiteytti erääseen kommenttiosioon ajatuksia, jotka olivat kuin omasta suustani. Sain Johannan luvalla lainata tätä mahtavaa ajatusta omaan blogiini, sillä en itse olisi osannut sanoa sitä paremmin.

”Mulle on ruoasta pikkuhiljaa tullut se mitä ruoan pitää olla: ravinto ja energian lähde, hyvinvoinnin ja terveyden perusta ja tuki, liikunnan lisäksi. [–] Mun ruoat on jatkuvasti erittäin herkullisia, joten en koe perus arkena jäävän mistään paitsi, ja syön kokoajan joka kerralla juuri sitä mitä eniten sillä hetkellä haluan. Ja aina olen tyytyväinen ruokailun jälkeen ja pitkin päivää, tasapainoinen olo. Mulla on tavallaan “lista”, jossa on ruokia joita vältän tai en syö koskaan, mutta tämä onkin sitten vaikea asia muiden ymmärtää: En kiellä silti mitään itseltäni. Oon vaan simppelisti uudelleen-motivoinut itseäni parempiin valintoihin samalla kun mulla on ns. lupa syödä ihan kaikkea. Kategorioin nykyään ruoat ainoastaan ryhmiin “tykkään/haluan/tekee hyvän olon” ja “en tykkää/en halua/tekee pahan olon”, sen sijaan että olisi “terveellinen”, “lihottava”, “epäterveellinen”, “guiltfree” jnejne. Aina kun nään näitä sanoja blogeissa jne niin tulee vastenmielinen reaktio ja hyvin äkkiä jää moisten seuraaminen. Oon itse tullut siihen tulokseen, että en aio väittää tekemisiäni terveelliseksi! Asiat tällä saralla (niinnkun muutenkin) on muuttunut paljon siitä mitä oli 50v sitten. Ihan varmana jollain voi olla jotain sanottavaa mun syömisistä 50v päästä kun nytkin jo on”.