Kun elämästä tuli digitaalista
Tässä sitä ollaan, Nekalan lukaalissa, vatsa edelleen sushia täynnä, suklaacookie vieläkin kuin pään päällä sädekehänä kellumassa. Olo onnellisesti väsynyt ja hyvältä tuoksuva, kiitos Sokoksen nopeasti ja paljon puhuvan myyjän, joka onnistui puhumaan kaksi KasDigit-luennolta kotiutuvaa köyhähköä opiskelijaneitoa hajuvesiostoksille. Versacea- juuri Sinulle suunniteltuna, kahdenkymmenen prosentin alennuksella, kuka voisi vastustaa?
Se Kasdigit, siinä tämän blogin virallinen syy. Oppimispäiväkirjaa muka, ei Versenseltä varpaita myöten tuoksuvana voi kirjoittaa pelkkää asiaa. Ei sillä, luento oli kerrankin aidosti mielenkiintoinen, ja kurssi vaikutti ensimmäiseltä tähän mennessä, jolla haluan oikeasti olla mukana ja tekemässä. Ironista kyllä, tässä myös ensimmäinen kurssi jolle unohdin täysin ilmoittautua ja luennolla istuinkin outsiderina, kuin salaa. Kahvikupin kanssa takarivissä.
Jotta pysyttäisi edes hetki asiassa, aloitetaan siitä luennosta. Aiheena siis Digitaaliset mediat käsitteenä ja käytäntönä. Kun puoli salia siellä luennollakin chattasi aiheesta ja aiheen vierestä Facebookissa, on aika selvää, että meidän ikäluokallemme sosiaaliset (ja muut) mediat ovat osa arkipäivää. Täydellinen medialakko vaatisi Peltorit päähän ja huivin silmille. Mediat yhdistävät meitä toisiimme, tuntemattomiin ja tapahtumiin. Jonnan kuulumiset Helsingistä, Puolivahingossa-blogin päivitys ja itsemurhapommi Israelissa, kaikki samaan syssyyn älypuhelimen näytölle. Piipi-piip-piip.
Toki voidaan pohtia medioiden luoman vuorovaikutuksen todellisuutta; kun Suomi24-keskustelussa kaksi pikkukylän kasvattia vaihtavat mielipiteitä traktorien paripyöristä tai Halpahallin pahasta kahvista, kokevat keskustelijat varmasti hetkellisesti syvää yhteyttä ja sielunkumppanuutta, hei sä ymmärrät! Kun Firefox sitten klikataan kiinni, ja lähdetään keittämään sitä Juhlamokkaa omalla pannulla, ei se sielunkumppani kuitenkaan ole paikalla kahviseuraksi. Eikähän sitä kehtaa kahville kutsuakaan, eihän me sitä tunneta..
Ja tämä blogi. Tämä tosiaan on kurssitehtävä, tämän saa kuulemma poistaa kunhan kurssi on hyväksytysti suoritettu. Jos nyt rehelliseksi aletaan, on tämän sivun pohja ollut olemassa jo hetken. Olen pyöritellyt ajatusta kirjoittaa blogia, jakaa ajatuksia ja tapahtumia uutena Tamperelaisena. Joka kerta olen kuitenkin päätynyt samaan lopputulemaan: ei minulla ole paljoa jaettavaa. Ei ainakaan mitään erikoista, uutta ja jännittävää. Mielipiteitä riittäisi, mutta nekin alkavat kirjoitettuna vaikuttamaan jotenkin noloilta. En mä nyt noin mustavalkoinen ole, mutta ei harmaakaan koskaan ole ollut mikään väri.
Internet on paikka, jossa voit olla kuka vain. Erilaisten sivustojen tarjoamat mahdollisuudet rajata yleisöä, olla avoin, anonyymi tai luoda kokonaan uusi persoonallisuus ovat rajattomat. Facebook on paikka missä meistä valtaosa edustaa omana itsenään, jakaa paloja elämästään ja vastaanottaa palautetta ja hyväksyntää rajatulta yleisöltä. Anonyyminä eri sivustolla on helppo keskustella asioista, joista ei ehkä omalla nimellään uskalla heittää kovin raflaavaa kommenttia, tai juttu ei sovi kuvaan, minkä tahtoo itsestään antaa. Erilaiset nettipersoonat voivat olla saman ihmisen eri puolet, kun toisaalla kerjää sääliä ja huomiota kun on paha mieli, voi toisella sivustolla mainostaa säälin olevan sairautta. Ite mä oon tähänki asti selvinny, s**tana.
Tämän päivän kohokohta digitaalisten medioiden suhteen oli sushibuffan jälkeisellä kävelyretkellä, kun saran kanssa tutustuimme uuteen kotikaupunkiin. Ratinassa sillalla huomasimme kaiteissa olevan kymmeniä rakkauslukkoja, kuin liikkistä! Kännykän kamera, räps, ja jakoon. Ties vaikka joku tuttu innostuisi ideasta, kävisi hakemassa Clasulta 2,95e riippulukon.
ps. tästä se kai lähti, Irc-galleria oli kova juttu aikanaan.
