Nelli <3 Repa
Edellisestä postauksesta on kulunut jo aikaa. Olen kärsinyt kriisistä jos toisesta tähän blogiin liittyen. Mitä mä sinne kirjotan? Mitä en? Opintopäiväkirjahan tän pitäisi olla, tosin sivuraitella jo pahasti. Jatketaan sivuraiteelta, toivottavasti lopuksi pääraiteille päätyen, pääteasemana Tampere.
Pääsykokeiden kakkosvaiheeseen selvittyäni päivän pelottavimmassa osiossa, haastattelussa, minulta kysyttiin miksi opettajaksi. Niin. Haastattelija epäili sen kulkevan geeneissä, onhan äitinikin luokanopettaja. Perhetutuissa on ollut paljon eri alojen opettajia, ja olen kuullut ensimmäisestä koulupäivästäni lähtien että minusta niiiiiin selkeästi tulee vielä joku päivä erityisope. Ei koskaan, oli ajatus silloin ja vielä viime talvena. Ei ole mun ala, miten näin lyhyellä pinnalla kestäisi tempaisematta huutelijoita niskaperseotteella käytävään? Pikkuveli ratkaisi ongelman, lähetti Weteraanikonepäiviltä isosiskolle varapäreen ja äiti viestitti mukana ”lykkyä tykö”. Ei siinä enää auttanut, hakemus vetämään ja töistä viikko vapaata VAKAVA-materiaalin pänttäystä varten.
Henkilökohtaisesti en edelleenkään usko että geeneillä olisi mitään tekemistä ammatinvalinnan kanssa. Enemmän mukana oli arkipäivän realismia, kotona pyöriessä on ehtinyt laskea opettajan työpäivistä huonot ja hyvät, ja kun saldo jää plussalle, voisi huonomminkin mennä. Lisäksi viiden välivuoden kuusi eri duunia vakuuttivat siitä, ettei minusta ole yksin tekijäksi. Hälinää, ihmisiä ja joka päivä erilainen, sillä jaksaa painaa useamman vuoden. Oikeastaan näistä viidestä vuodesta ja kuudesta työstä vannon oppineeni enemmän itsestäni ja maailmasta, kuin mitä uskon saman ajan yliopistolla minulle antavan. Toki saan valmiudet työhön,tekemiseen ja opettamiseen, mikä on mittaamattoman arvokasta, mutta väittäisin, että ranteet auki-fiilis hesen keittiössä, täysperäsisun keula tulossa kovaa kohti tai itku onnesta auton konepeltiin nojatessa kaatosateessa opettavat enemmän siitä miten oikeasti elämä, maailma ja minä toimitaan yhdessä.
Asiasta nakkipiirakkaan, tai toisinpäin. Täällä Tampereella tuntuu olevan tapana nimetä kaikki internetin ihmemaailman palvelut. On Nelli-hakukonetta, Repa-reittiopasta, Nella-nettilatauspalvelua ja Lissu Liikenteenseurantaa. Mikä on tarkoitus? Saada tylsät palvelut vaikuttamaan persoonallisilta ja mielenkiintoisilta? Saada sen nopeimman reitin haku vaikuttamaan coolin tyypin tekemältä palvelukselta? Personointi aiheuttaa myös ongelmia: Lissu ja Repa sentään päässeet liki vierekkäin, mutta mitä jos Nelli nyt tykkääkin Repasta? Ketkä näitä tekee? Lapsityövoimaa suoraan päiväkodeista?
Olen myös viime aikoina ehtinyt mummoilun lisäksi pohtia internetin anonymiteettiä ja sen suomia mahdollisuuksia ja rajoituksia enemmänkin. Chatit, kuvapalvelut, deittipalstat ja monet muut sivustot tarjoavat mahdollisuuden toimia omia kasvoja ja identiteettiä paljastamatta. Mikä tilaisuus tuoda esille omat mielipiteet, jutella erilaisten persoonien kanssa ilman ennakkoluulojen tuomaa sävyä, avautua henkilökohtaisista ongelmista ja kysyä neuvoja. Ongelma syntyy, kun anonymiteetti halutaan säilyttää. Mitä enää voi kertoa, ettei toinen tunnista? Asuinpaikka paljastuu lempiravintolasta, tutut tunnistavat jo avautumisen ja mielipiteenilmaisun tyylistä. Anonymiteetti siis paitsi vapauttaa myös rajoittaa. Se tarjoaa tilaisuuden olla aidosti avoin, kuitenkin torjuen mahdollisuuden olla sitä täysin.