Lisää diginatiiveilua.

Nyt tehtävänämme oli kirjoittaa oppimisprosessistamme mielipidekirjoituksen tekemisen aikaan. Voin myöntää heti aluksi, että en koe oppineeni juurikaan, sen sijaan ajatuksia nykyisistä ja tulevista käytännöistä on herännyt sitäkin enemmän. Ehkä se onkin tarkoitus, ehkä näitä ajatuksia aimme pyörittelemällä, niiden kanssa elämällä opimme enemmän kuin kirjasta lukemalla olisi mahdollista. Tai netistä.

Diginatiivin sukupolven opettamista pohtiessani mietin eniten sitä, mitä voimme heille tarjota. Hallitseehan meistä jokainen tietokoneenkäytön perustaidot, internetissäkin jokainen surffaa sujuvasti, mutta mikä lienee näiden taitojen arvo ja taso valmistuttuamme, viiden vuoden päästä? Kun nytkin yhdeksänvuotias neuvoo meille pikkuniksejä sujuvampaan surffailuun, viiden vuoden päästä nelitoistavuotias mahdollisesti koodailee meille ohjelmistoja opetuskäyttöön. Mikä jää opettajan rooliksi?

Koen opettajan roolin jäävän enemmän kasvattajan rooliksi, mitä tulee tietotekniikkaan. Opettajan tehtävänä on valvoa, neuvoa ja opastaa oikean tiedon etsintään, netti kun on pullollaan kaikkea mielenkiintoista, turhaa ja ikävää.

Mielipidekirjoitusta tehdessäni käytin lähdeaineistona enimmäkseen omaa kokemustani tietokoneen käytöstä ja erilaisista digitaalisista medioista, ne kun ovat takuuvarmasti tuttuja ja omaktaisia asioita. Lisäksi tarkistin wikipediasta opettajille suunnattua ohjetta (http://fi.wikipedia.org/wiki/Wikipedia:Opettajalle ), josta ei kuitenkaan irronnut mitään suurempaa. Se kuitenkin vahvisti näkemystäni internetin käytön vahvistumista tietolähteenä entisestään.

Mainittakoon vielä lopuksi, että en koe tämän sivuston (Lily) olevan mitenkään ideaali pohja näille pohdinnoilleni digitaalisista medioista, niiden käytöstä ja seikkailuistani tietokoneiden parissa, sivusto kun kuitenkin kohdentuu muotiin ja lifestyle-juttuihin, mutta lohdutukseksi heille, ketkä tätä ehkä eksyvät lukemaan, kokeillaan jatkossa jotain mieltä ylentävämpää. Heitelkää kommentteihin ideoita jatkosta, jookosta? Tuoksuista, juhlista, unohtuneista illoista vai epätoivoisista siivouspäivistä?

Kiitos ja anteeksi, tuleva ope kuittaa!

Kurssilla annettiin tehtäväksi myös kirjoittaa mielipidekirjoitus. Otsikoksi saimme varsin mieltä ylentävästi ja varsinkin mielikuvitusta kiihottavasti Opettajana diginatiiveille. Eli eikun aivot toimintaan ja näppis savuamaan…

OPETTAJANA DIGINATIIVEILLE

Ollessani itse ala-asteella teimme yllättävän paljon asioita tietokoneella. Tietokoneethan olivat siihen aikaan valtavan kokoisia laitoksia, näyttökään ei mahtuisi edes yksinään nykyisille koneille suunnitellulle tietokonepöydälle. Painoakin riitti, ja mikäli muistan oikeen, ei se nopeuskaan päätä huimannut. Silti se oli aina mukavaa vaihtelua tavalliseen tunninkulkuun, kun päästiin laskemaan matikkapeliä, takomaan englannin kielioppia tietokoneen vastaillessa robottiäänellä ”WELL DONE” tai ohjelmoimaan Legologoja. Pikkuhiljaa siitä siirryttiin netissä suorittamiseen, ja lukioon päästyäni saimme jo suorittaa päällekkäin osuneita kursseja verkossa pois alta. Myös etäopetus Oulusta tuli osaksi arkipäivää.

Näin ollen olen kokenut aina itse kuuluvani diginatiiveihin, tai ainakin nettisukupolveen. Pikkusisarusten kuitenkin huidellessa nykyään tietotaidossa mennen tullen ohi, joudun myöntämään kuuluvani selkeämmin seniorinettikupolveen. Diginatiivit ovat minua nuorempia, tämän päivän peruskoululaisia ja tulevia ala-astelaisia. Heille tietokoneet, verkkoympäristöt ja internetin käyttö eivät ole vain tarkoituksenmukaista toimintaa, vaan osa jokapäiväistä elämää.

Siksi koenki suurimmaksi haasteeksi itse mahdollisesti tulevassa opettajantoimessani huomioida sen, kuinka old school-tietosanakirjojen sijaan heille ensisijainen hakuteos on Google, kuinka Wikipedia sisältää todennäköisesti tuoreemman tiedon kuin uusin biologiankirja ja miten läksyt ja opintosuoritukset on mahdollisuus suorittaa verkossa.

Huomaan itsessäni vielä, kuinka välillä tietokoneen kanssa askartelu saa tuskanhien helmeilemään otsalla ja käpälät nyrkkiin, miksei tämä nyt voi vaan tallentua? Minne se tunnin työ nyt katosi? Paperilla ei ole vastaavia ongelmia, teksti tulee jäädäkseen. Diginatiivien sukupolvelle tämäkin ongelma on vieras, ”Hei haloo, sä tallennat sen tekstin alussa heti ja sit klikkaat vaan tallennusta tasasin väliajoin?” neuvoi pikkusiskoni, yhdeksän vee. Miten sitten meitä edellisen sukupolven väki? Vaatii työtä pysyä mukana. Onko meidän edes tarkoituksenmukaista yrittää pysyä koko ajan etevän tekniikan aallonharjalla? Tarviiko meidän tietää oppilaitamme enemmän, voisimmeko hetkeksi asettua oppilaan paikalle ja kuunnella itse ohjeita?

Opetusmateriaalin muttuminen digitaaliseksi tuskin on ihan tämän päivän kysymys, mutta se on vahvasti tulevaisuutta. En usko, että kirjat, paperit ja kynät tulevat koskaan katoamaan koulumaailman arkipäivästä, mutta oheismateriaali tulee varmasti jossain vaiheessa löytymään ruudun takaa. Tulevaisuutta en osaa ennustaa, mutta koen itse tärkeäksi pysyä ainakin siinä aallon alla, jos ei nyt ihan harjalla, säilyttäen jatkuvasti tietoisuuden missä mennään, ja mitä tehdään. Näin säilytämme mahdollisuuden neuvoa yksiä, tehdä yhdessä toisten kanssa ja oppia kolmansilta.