Ensimmäisen letzorol kuurin ollessa tehoton, aloitimme tietenkin seuraavan taas kuukautiskierron kolmantena päivänä. Uudella innolla. Makuuhuoneessa tapahtui, niinkuin ohje oli annettu. Tällä kertaa kalenterin ja kellon kanssa oli enemmän haasteita, minulla oli työreissuja, joten yhtäaikaa makuuhuoneessa oleminen osoittautui hankammaksi kuin ensimmäisessä kierrossa. Mutta onnistuimme, tosin taisimme olla hieman epäuskoisia molemmat, mieheni ja minä. Molemmat ehkä enemmänkin omilla tahoillamme. Vaikka paljon asiasta keskustelimme, minä pohdin paljon onko syy minussa, etten tule raskaaksi. Miehellänihän on jo yksi lapsi, edellisestä suhteesta. Vaikka todettu, kummassakaan meissä ei ole mitään todennettua vikaa miksei raskaus voisi alkaa.

Mutta, kuukautiset alkoivat taas. Uskotte varmasti, kun totean, että nämä päivät on raskaita ja itkuisiakin. Ei paljon löydy ilon aiheita näinä päivinä. Taas itkin asiaa mieheni kainalossa, en uskonut että tämä olisi näin turhauttavaa. Toki olin jo ennen kuukautisten alkamista tuntenut kropastani, että kuukautiset alkavat. Ei ollut epäilystä.

Näin kävi kolmannella ja neljännelläkin kerralla.  Tosin hetken kolmannen kuurin jälkeen, kun kuukautiset eivät alkaneet, niin kuin kellon lyömällä yleensä, mietin, että nytkö meitä onnisti. Mutta ei. Pettymyskään ei ollut enää niin suuri, ilmoitin miehelleni viestillä, että kuukautiset alkoivat. En enää itkenyt. Usko tähän lääkitykseen oli mennyt, en uskonut että tällä pääsisimme toivottuun loppu tulokseen. Tätä ei ollut tarkoitettu meille. 

Neljännen letrozol kuurin jälkeen kirjoitin sähköpostia lapsettomuuspoliklinikalle, etten ole raskaana. Miten etenemme? Kätilö, yksi niistä monista kenen kanssa olin jutellut, totesi, että voisimme vielä kaksi kiertoa syödä lääkettä, jos haluamme. Olimme mieheni kanssa päättäneet, että voisimme vielä yhden kerran kokeilla. Mutta sitten ei enää. En jaksaisi. Makuuhuoneen iloittelu oli muuttunut melkoiseksi stressiksi. Harvoin riitelemme mieheni kanssa mistään, mutta tästä olimme saaneet aikaiseksi jo riidan, joka ei tietenkään helpottanut peiton heiluttamista mitenkään. Stressi makuuhuoneesta, oli hyvin kuvaava olo. 

Viidennen kuurin alkaessa olin helpottunut, tiesin, että tämä on viimeinen kerta. En enää söisi tätä, ainakaan tähän vaivaan. Mutta jo kuurin päättyessä tiesin, että kuukautiset tulisivat alkamaan. Tai jos ei alkaisi, olisi se todellinen ihme. Emme nimittäin ehtineet, erinäisistä syistä heiluttamaan peittoa niin paljon kuin tarpeen! Ja niinhän siinä kävi, kuukautiset alkoivat. Kuvaavaa mielestäni on se, että totesin miehelleni sivulauseessa, että näin oli käynyt. Ei itkua, ei turhautumista. 

Keskustelimme mieheni kanssa, olimmehan suunnitelleet muutenkin elämäämme, ettei se jäisi elämättä lapsettomuusprojektin vuoksi. Olimme todenneet, että jos en ole maalikuussa, maaliskuun lopussa raskaana, pidämme häät syksyllä. Minun toiveeni oli, että voisin olla yhden tai kaksi kuukautiskiertoa olla ilman mitään lääkettä tai hoitoa. Tähän mieheni toki suostui.

Laitoin, jälleen kerran lapsettomuuspoliklinikalle sähköpostia, että haluaisimme ajan lääkärille, että voisimme tehdä hoitosuunnitelman, miten tästä eteenpäin. Toivoin aikaa kuukauden päähän ja poliklinikalta saapui maapostilla tietoa, että olimme saaneet ajan huhtikuun puoleen väliin. Tämä oli helpotus, tiesin, että saisin olla kaksi kiertoa ilman mitään. Podin tästä kuitenkin huonoa omaatuntoa.. Mutta pohdin sitä myöhemmin. 

Onko lapsettomuusprojektissa oikeus välillä olla itsekäs? Mitä olette mieltä?