Kaiho

Kolme päivää minä sitä pidättelin. Viime torstaina se rynni päälle. Ei, ei kaiho vaan flunssa. 

Viikonlopussa oli paljon hyvää. Navigointia, odotettuja ja yllättäviä kohtaamisia, hyvää ja pahaa oloa, jouluvaloja, musiikkia ja televisiosarjoja.

Viime viikolla kirjoitin hitaudesta. Sitten havahdun ja avaan silmäni. Huomaan, että muut ovat jo kaukana. Kaivan muistojen siivin koneen kätköistä vanhoja kirjoituksiani ja luen niitä niin kuin ne olisi kirjoittanut joku toinen. Minun tekstejäni. Ja minä luen rivien välistä sen, mitä on edelleen vaikea uskoa. Minun.

En halua vähätellä ketään, enkä kenenkään tekemää työtä. Ihmiset ovat päätyneet eri paikkoihin kuin silloin joskus, melkein viisitoista vuotta sitten ajateltiin. Iso osa on pudonnut poiskin, kadonnut johonkin hämärään. Mutta yhä useampi tuntuu löytäneen intohimonsa ja päässeensä toteuttamaan itseään. Minä vieritän vastuuta vanhemmille ja kaikille, jotka eivät ikinä kannustaneet minua riittävästi, eivät istuttaneet minuun varmuutta taidoistani tai ruokkineet kunnianhimoni viettiä. Niille, joiden mielestä turvallisempi vaihtoehto on aina parempi.

Toisenlaisiakin on ollut. En ole osannut kuulla heitä tarpeeksi. Aina oli joku muu, joka oli parempi, jolla oli suurempi oikeus. Aina oli joku muu, jolle kaikki oli valutettu jo äidinmaidossa. Joku, jolle kaikki oli paljon helpompaa. Joku, jonka takia minä saatoin antaa periksi.

Silti minulla on valtava tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi sanojeni kautta. 

Kipeys vie voimat. Ei riittävästi, ei niin etten jaksaisi nostaa päätäni tyynystä. Niin, että ehdin tuntea jatkuvaa, jäytävää ärtymystä siitä, etten ole tehnyt, etten tee. Että jos niin kun. Minä kierrän sitä samaa kehää, ja kun katson menneisyyteen, alan surra kaikkea sitä mitä olisi voinut olla, mutta ei enää ikinä ole. 

Ja silti minussa on kenties valheellinen varmuus siitä, että minun tieni on omani. Että minun sanani ovat tarvinneet taakseen tämän kaiken. Että ne eivät paranisi sillä, että kuuntelisin läpi koko Beatlesien tuotannon tai 1960-luvun suomalaiset elokuvat. Kenties, mutta eivät välttämättä. Eivätkä ne tee minusta samaa, vie minua samalle viivalle.

Ulkopuolisuuden tunne on musertava. Oli ja on. Olen varmasti aina ollut riittävän itsetietoinen ja sitten toisaalta taas liian nöyrä. Pelokas. Alistuva. Vetäytyvä. 

Enkä minä halua ottaa keneltäkään mitään pois. Paitsi että välillä haluaisin. Koska minä näen, miten hyvät asiat tapahtuvat niille, jotka uupumatta uurastavat ja pitävät tavoitteensa kirkkaana. Mieleni tekisi itkeä, miksi en minä, miksi ei minulle, minkä tähden.

Mutta ei sitä minulle kukaan anna, jos en pyydä, jos en vaadi, jos en tee töitä. Jos en usko. Ja jos en päästä irti siitä tunteesta, että kyllähän minustakin olisi voinut. Koska yhä minusta vielä voi.