Kirjoitan tätä autossa. Lapsi nukkuu takapenkillä päiväunia. Ajoin johonkin Pähkinärinteen siirtolapuutarhan viereen laittomaan maastoparkkiin. Tällä kertaa olemme autossa siivoojaa karussa. Aika monena päivänä olen ajanut ympäriinsä, hakenut noutoruokaa, istunut samalla tavalla jossain lapsen päiväunien ajan ja samalla itse syönyt. Koska meillä on myös julkisivuremontti.

Se alkoi heinäkuussa. Ensimmäinen yllätys oli kahden ikkunan umpeen teippaaminen. Kyseessä piti olla talon päätyjen julkisivujen remontointi, muut on jo tehty, mutta olin unohtanut pikkupätkän tiiliseinää toisen makuuhuoneen ikkunan takana. Onneksi keittiö, olohuone ja parveke ovat avoinna.

Toinen yllätys oli meteli. Ensimmäiset neljä viikkoa ovat pahimmat, ne sanoivat, ja olimmekin aika paljon mökeillä viettämässä kesälomaa. Sen jälkeen on ollut yhtä hirveää, ellei hirveämpääkin. Poraaminen saattaa alkaa aivan satunnaisesti, ilman minkäänlaista varoitusta, niin että nuorempi lapsista rupeaa itkemään hillittömästi pelästyessään kovaa ääntä. Lauantaitöistä oli tarkoitus varoittaa erikseen. Ei varoitettu. Sitten kun varoitettiin, sanottiin että tehdään ’ei ”meluavia” töitä’, mikä tarkoitti infernaalisinta meteliä hetkeen.

Ei ole ollut kerta eikä toinen, kun äänet ovat yltyneet äkisti, juurikin lauantaina, kun lapset ovat ruokkimatta, lepohetki lähestyy, auto on ajossa tai vähintään toinen vanhemmista koronakaranteenissa testitulosta odotellessaan.

Täytyy sanoa, että on kiukuttanut. Kun soppaan lisätään vielä korona, yhdestä neljään flunssaista perheenjäsentä, eikä tietenkään mitään paikkaa minne mennä (paitsi nyt jo aika lailla kylmillään oleva mökki tunnin ajomatkan päässä), on elämä välillä aika tuskaisaa.

Välillä joudun silti muistuttamaan itseäni myös siitä, että saa kiukuttaa. Vedän helposti selviytyjä- tai uhriutujavaihteen päälle. ”Tulkoon mitä vaan” tai ”pieleen menee joka tapauksessa”. Silti. Saa kiukuttaa. Saa tuntea mielensä matalaksi, kun flunssaisille lapsille ei löydy hoitajaa (ei ihme!) eikä koronatesti valmistu kolmessakaan päivässä, ja pitkään odotetut juhlat jäävät väliin. Saa sylettää, kun pitkään kipeänä ollut perhe nukkuisi kerrankin aamulla pitkään, ja remontti alkaa kahta minuuttia vaille kahdeksan kymmenen minuutin porauksella siinä ihan sängyn päässä, vaietakseen sitten useammaksi tunniksi.

Ja mikäs remontti se olisi, jos se valmistuisi määräajassa. Tätä riemua on luvassa, ei vain luvatusti lokakuun loppuun, vaan ihan koko vuoden!

Eilen hain esikoista päiväkodista, kun tajusin unohtaneeni rattaissa istuvalle kuopukselle kuulosuojaimet päähän. Tervetuloa (takaisin) meidän arkeen.