Haaveissa punainen tupa ja perunamaa…?

Huomaan edelleen eksyväni selaamaan asuntoja ja katselemaan kesämökkejä. Vyörytän huviloiden kuvia esiin yksi toisensa jälkeen, kauniita, tietenkin kesäisiä, auringonvalossa kylpeviä. Hylkään ehdokkaita hinnan tai koon takia, jätän pois ne, joihin on lautta- tai venematka liian suuren etäisyyden takia (niin kuin tällä kaikella olisi muka todellisuuspohjaa). Mutta tämä aika vain korostaa sitä, mikä niistä kaikista kuvista puuttuu.

Perhe. Ystävät.

 

Koska mielikuvissani noissa vanhan luotsitilan huoneissa juoksee lapsia, rantaan ottaa kiinni vene toisensa jälkeen, pihalla ovat käynnissä ikuiset rapujuhlat värivalojen loisteessa, joku on aina menossa uimaan, aamiaiselle ilmestyy vastapuristettua appelsiinimehua ja kahvi pysyy kuumana posliinipannussakin, eikä se ikinä närästä. Kaiken keskellä olen minä, mutta vailla vastuuta mistään, vapaana vetäytymään omaan kamariini tai menemään puun alle lukemaan, ehkä joskus laittamaan tulia saunaan. Vieraatkin ymmärtäisivät tämän omalaatuisen luonteeni, mutta olisivat silti valmiita talkootoimiin sellaisia tarvittaessa. Ovet ovat aina auki, myös silloin kun emme itse olisi paikalla.

En tiedä, miksi kuvittelen huvilan saaristossa jotenkin muuttavan tilanteen, joka on arjessamme lähes päinvastainen.

Meillä käy vieraita suht harvoin. Emme harrasta illallisia ystäväperheiden kesken (paitsi ehkä heillä), emme järjestä juhlia juuri koskaan, ja nekin olemme melkein ulkoistaneet. Meille ei kukaan tupsahda kutsumatta kylään, ja ehkä siksikin kaipaan pari talvea sitten edesmennyttä setääni, joka piipahteli satunnaisesti arkeamme sulostuttamassa.

Tietysti tämä elämä on täyttä. Se on juurikin se, että jos pitäisi suunnitella kutsuvansa, tai järjestää, niin järjestämättä jäisi. Mutta jos joku pölähtää paikalle jätskipaketin tai viinipullon kanssa, kenties juuri silloin lapsetkin ovat kiltisti (hiljaa suu täynnä jäätelöä) ja menevät ajoissa nukkumaan, eikä ilta olisi vain yöhön vajoavaa yhtä pitkää unen hakemista (siis lapsilla, aikuisillahan se johtaa siihen, että joutuu vielä nousemaan iltatoimiin, kiroamaan ohikulunutta iltaa ja ajan riittämättömyyttä mihinkään).

 

Aina ajattelee, että pitäisi olla jotenkin erityistä. Jokin suuri syy. Siis juhliin. Tai kutsumiseen. Tai ainakin jotenkin elämää suurempi yhteys niihin ihmisiin, joiden kanssa viettää hetken aikaa. Onhan se kivaa, jos ystävät ovat läheisiä, ja kaikki on helppoa, mutta joskus kai tökerömpikin seura kelpaisi. Joskus. Sillä edellytyksellä, että minulla on lupa vetäytyä vaatehuoneeseen, jos en jaksa.

On olemassa niin hirvittävän korkeat odotukset ja normit, etten usein edes viitsi alkaa ylittää niitä.

 

Silloin harvakseltaan, kun meitä johonkin kutsutaan, on useimmiten ollut ihan mukavaa. Vaikka salaa saatan kyllä arvostella. Kamala todeta, mutta ehkä juuri noiden tilanteiden harvinaisuus antaa olettaa, että tämän pitäisi olla elämää suurempaa. Eikä vain elämää. Ehkä siksi olen raskas vieras, mene ja tiedä.

Kannan tätä mukanani lapsuudenperheestäni asti. Mökki oli tärkeä kesäpaikka, mutta sielläkin kävi vain harvoin vieraita. Eihän sitä oltu tai ole mitoitettu etenkään yövieraille, mutta kulttuurimme ei kuulunut se, että pihaan voisi vain pärähtää. Äidillemme satunnaiset vieraat tuntuivat olevan ikuinen stressin aihe, ja isäni oli ihmisten suhteen ronkeli. Samaa olemme noudattaneet me nyt jo aikuiset lapset. Tai ainakin minä.

Tämä aika on tietysti korostanut käpertymistä perheenä. Olen huomannut, ettei se paikoin ole hankalaa, vaan meille jopa melko tavallista. Mutta jo tätä ennen mietin myös sitä, että me rakennamme nyt lapsillemmekin normaalia. Se ei sinänsä ole syy muuttaa omaa käytöstään, jos se kumpuaa persoonallisuudesta, mutta se on ehkä riittävän hyvä syy, jos asioiden tekemisen esteenä on laiskuus tai viitseliäisyys. Tai pelko.

Sen ratkaisemisen voisi aloittaa muustakin kuin hankkimalla luotsitilan. Meillähän on toki kaksikin kesäpaikkaa, jossa oleskella. Erityisesti toisessa voisi olla potentiaalia tällaiseen unelmaelämään, mutta siellä olen huomannut myös sen, että se vaatii paljon, ajallisesti, taloudellisesti ja henkisestikin. Sen lisäksi, että asia ei ole millään muotoa vain meidän käsissämme. Ja vaatisihan se tosiaan myös niitä ihmisiä, joita ylipäänsä kiinnostaisi tulla luoksemme, viettää kanssamme aikaa.

 

Itse asiassa tälle viikonlopulle oli suunniteltu yhdistelty kylpylä- ja mökkiviikonloppu, joka on toki peruuntunut. Joten olen siis hakenut uusia tapoja olla, ja uskaltautunut ainakin kutsumaan ihmisiä erityisesti mökille.

 

Ajatukseni kiertävät kehää. Näen ja tunnistan sen. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, ainakin täällä, täällä ja täällä, ja sitten en enää oikeastaan jaksanut etsiä uusia tekstejä aiheesta, koska muuten kenties jättäisin tämän julkaisematta. On kummallista olla niin kovin konkreettisesti kiinni arjessa, niin kuin erityisesti pienten lasten kanssa on, ja samalla pohtia suuria. Miettiä sitä, mitä teen sellaisen elämän eteen tänään, jota kuvittelen vuosien päästä eläväni.

 

Jotain toki kertoo sekin, että palaan tiettyihin asioihin, paikkoihin, haaveisiin vuosi toisensa jälkeen.

Vai onko edes mahdollista, että jonain päivänä olisin tyytyväinen tässä ja tähän?

 

Kuvat: Lena Lindell / Pixabay

 

Kommentit (1)
  1. Minäkin pohdin, mietin ja haaveilen.
    En useinkaan enää mieti että olisin tyytymätön tähän hetkeen. Ajattelen niin, että se on vain osa ihmisyyttä ja näin ihminen vain toimii.
    Jos oikein haaveilen, niin talo saaristossa, mahtavan meren rannalla ja karuilla kallioilla, olisi paikka jossa sieluni tahtoisi elää. Ehkä näin on ja ehkä ei…
    Tänään tahdon erakoitua ja huomenna mennä juhliin. Olkoon sitten niin. Onneksi voin isoon osaan vaikuttaa edes jotenkin. Kaikkea en saa, joten otan palasen sieltä ja palasen täältä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *