Joulu, oi joulu!
Mökin vaatekassista löytyi kuollut hiiri.
Tuon lauseen kirjoitettuani mietin, onko se todella kaikki mitä haluan kertoa tästä joulusta. En vielä tiedä. Joulu on kesken.
Se alkoi eilen miehen vanhempien luona, jossa tunnelmaa loivat lapset, joulupukki ja oikea kuusi. Perinteitä sekoitettiin sopivasti ja lahjoja annettiin säkkikaupalla.
Toissailtana pikkuhiljaa toistuvaksi tapahtumaksi muodostuvat paketoinnit. Itse olen puoliammattilainen (ensi jouluksi voin tehdä videon helposta lahjanauhoituksesta), mutta hykertelin keittiön puolella pipareiden ja lanttulaatikon parissa kun mies veljensä kera mietti miltä puolelta nauhoitus pitää aloittaa. Gluteenittomat piparit leipoutuivat hyvin reseptillä, jonka voin senkin jakaa ennen ensi joulua. Puolen yön jälkeen jouluradio soitti jo hyvin mahtipontista musiikkia, kuin muistuttaakseen, että yöunillakin on tehtävänsä.
Aattona vaivasi siis perinteisesti väsymys ja flunssa. Joulupukkia odottavat pienet pitivät omaakin jännitystä yllä ja lopulta päivä kääntyi toiseksi Ubongon, viinilasin ja juustojen seurassa.
Tänään ajoimme mökille. Saimme auton lainaan, pientä luksusta siihen verrattuna, että sataa vettä ja maa on musta. Kotona joulukoristeet koristavat keittiönpöytää, paketista kaivettu kuusi seisoo alasti keskellä olohuonetta puolipörhöisenä.
En ottanut mukaani mitään muuta kuin juhla- ja arkivaatekerran sekä alusvaatteita, koska mökillä on kaikkea. Onneksi osa vaatteista oli toisessa hyllyssä, koska vaatekassi on tällä hetkellä kuistilla ja haisee hyvin vahvasti hiiren raadolle. Minä puolipötköttelen sängyssä, luin kertyneet blogit (liikaa) ja syön suklaata (liikaa) kolmannen jouluaterian päälle (liikaa).
On tuttua ja uutta, hiljalleen haipuvia tapoja ja uusia perinteitä. On kaipuu jouluksi kotiin ja lähtöjen inhottava vaikeus.
Minä pääsin vihdoin jälleen mökille asti. En ajatellut lähteä ihan heti. Keskitalvella yliannostus on helppo saada nopeammin, mutta minä tarvitsen sen, koska en enää ehdi tänne niin usein. Täälläkin on kaikki kesken, asiat väärillä paikoilla ja hyvä patja huonossa, huterassa sängyssä. Suuret suunnitelmat saavat silti nyt levätä.
Niin minäkin teen. Tuhoan konvehtirasian ylemmän kerroksen ja jätän huoletta syömättä ne vähemmän hyvät ennen seuraavaan siirtymistä. Juon kuohuviiniä, enkä halua katsoa kellosta nukkumaanmenoaikaa. Huomenna menemme vanhimman siskoni luokse syömään, vielä yksi jouluinen rituaali. Sitten viralliset pyhät ovat ohi, mutta osittain parhaat päivät alkamassa. Välipäivät. Ne, jolloin voi jo haistella uuden vuoden tuulia, mutta vielä ei tarvitse ryhdistäytyä eikä reipastua, voi käydä kävelemässä jos siltä tuntuu ja syödä jouluruokien jämiä kyllästymiseen asti ja sitten taas uusia makuja.
Saa pysähtyä ja olla. Ja sitten taas jatkaa.
PS. Pienillä asioilla on merkitystä. Tekstin allekin on ilmestynyt sydän, idea joka lähti nopeasta kommentistani Toimituksen julkaisuun. En varmasti ole ainoa, joka on asiaa miettinyt, mutta onnittelen itseäni siitä, että viitsin edes tehdä ehdotuksen. Kiitoksilla ja kommenteilla saa niilläkin asioita aikaiseksi.
Ja toistaiseksi joulun paras: seitsemänvuotias tyttö, joka hyppii tasajalkaa ja riemuitsee saatuaan joululahjaksi kirjan koodaamisesta. Tulossa asteen parempaa ohjelmointia.