Pidä hellästi huolta kehostasi
Tämä on ajatus.
Tämä on todellisuus.
Pilates, tuo kehoa lempeästi liikuttava laji, jonka luvataan hoitavan kehoa ja mieltä. Kilinkontit.
Olin ensinnäkin myöhässä (en tiedä, rikoinko jotain kirjoittamatonta lakia sujahtamalla saliin), joten jouduin keskelle aloitusasennon etsintää. Lämmittelyt hoidin hölkkäämällä kohti kuntokeskusta.
Jumissa olen edelleen, mutta vähän vähemmän. Sain PT:ltä meiliä ja törmäsinkin häneen, kun kävin ilmoittautumassa tunnille. Juteltiin siinä ohimennen, kuulemma saa ja pitää jatkaa treeniä, katsotaan lisää sitten torstaina. Lonkat ovat edelleen kipeät. Viime yönä venyttelin alaselkää keskellä yötä, koska en muuten saanut nukuttua. Kai se sitten on lihasarkuutta, vaikka kohdistuukin eri paikkoihin kuin mihin olen tottunut ja tuntuu toisenlaiselta. Lihasarkuus on oikeastaan ihan liian kevyt sana tunteelle.
Niin. Liikunta lisää iloa ja hyvää mieltä. Ei hemmetti. Tässä kohtaa – siis vajaan kahden viikon kohdalla – olen ihan valmis heittämään hanskat naulaan. Ja luulenpa, että jos PT:tä ei olisi, palaisin hiljalleen niihin tuttuihin ja turvallisiin lajeihin, kuten kävelyyn, ja kuvittelisin olevani viisi kiloa hoikempana elämäni kunnossa. Oikeasti kroppa on ihan kuralla.
Tämä tunti, joka oli nyt sanamukaisesti pelkkää pilatesta, oli tuskallinen. En ensinnäkään tavoita niitä ajatuksia, joita haetaan ja toisekseen ihan perusliikkeiden suorittaminen tuntuu järjettömän vaikealta. ”Käy selinmakuulle kädet lähelle vartaloa, jalat suorina. Nosta toinen jalka suorana ylös. Jos et pysty nostamaan suoraksi, voit helpottaa liikettä pitämällä jalkaa koukussa.” Entäs jos se jalan koukussa pitäminen tuntuu ihan järkyttävän pahalta? Suoraksi saamiseen menee helposti pieni ikä, koska en ikinä, siis ikinä, edes tanssin aktiivisina vuosina ole ollut erityisen taipuisa tai venyvä, ja takareidet ovat kenties ne pahimmat. Tai ehkei se edes ole kiinni siitä, vaan heikkokuntoisista lihaksista, jotka yksinkertaisesti eivät jaksa kannatella jalkaa sellaisessa asennossa, jossa en sitä normaalisti pidä.
Luovuttajaolo. Vaikka kropassa tunnin jälkeen tuntuikin lämpimämmältä ja kevyemmältä, jumit olivat vähän etäämpänä, oli (nälkäisellä) mielellä tekemistä kokemuksen käsittelyssä. Jotenkin noiden syvien vatsalihasten kanssa työskenteleminen on kaikkein vaativinta minulle juuri nyt. Liikkeet ovat pehmeitä ja näennäisesti kevyitä. Hyväksyn sen, etten jaksa nostaa painoja tai juosta pitkiä matkoja, mutta etten pysty edes tuohon. (Eikä tunnetta estä se, että tiedän sen olevan vaativaa. Tieto ja tunne eivät tässä kohtaa kohtaa.)
Kaikesta huolimatta tänään olisi aikomuksena mennä salille. Saa nähdä, miten kyykyt onnistuvat. Pahalta tuntuu, tavallaan, mutta pelkäänpä, että jos jään odottamaan hyvää fiilistä, luisun takaisin vanhoihin tapoihin. Koska liikkumattomalla kaudella lihaskipuja tai muita vaivojahan ei yhtään ollut. Ikinä. Ei esimerkiksi kolmea kuukautta pyörryttävää tunnetta sängystä noustessa, koska yläselkä oli niin tukossa. Joten järkevästi kehoani kuunnellen haastan sitä uusiin suorituksiin.