Kesäloman riemuhetkiä Ikean vessan luona hengaillessa

Hullut kesälomalaiset lähtevät vapaaehtoisesti Ikeaan. (Yläkerrasta löytyy hauskoilla väreillä maalattuja seiniä, joiden koodit ovat näkyvillä. Helpottaa nähdä isoa pintaa pienen mallilastun sijaan, vaikkei maaleille tarvetta olekaan.)

Ihan ensimmäisenä syömään. Ruokaa sai jonottaa, vessaan ei. Allergikko löysi listalta kaksikin sopivaa vaihtoehtoa, ja vaikka lohi olikin kuivaa, oli hinta ja laatu kohdallaan.

Sovitaan, että nähdään siinä heti ulkopuolella. Odotan ja käyn jo osastolla vähän vaeltamassa. Kylpytakki on halpa, mutta vääränlainen, toiselle mökille on ollut haaveissa kevyet, vohvelikankaiset, joihin kietoutua hilpaistessaan pihan poikki.

Palaan penkeille. Mietin.

Mietin, että jos toinen ei tulisikaan. Missä vaiheessa pyytäisin jotakuta katsomaan. Missä vaiheessa menisin itse katsomaan. Missä vaiheessa soittaisin tai laittaisin viestiä. Kuinka kauan odottaisin, pyytäisinkö kuuluttamaan, lähtisinkö etsimään autoa parkkipaikalta. 

Miten suhtautuisin, jos kerta olisi ensimmäinen. Miten suhtautuisin, jos moinen olisi arkipäivää. Että toinen löytyisi kotoa, vailla selityksiä, kun olisin ensin itse taittanut matkaa helteisissä julkisissa toista tuntia. Makaisi sohvalla ja katsoisi televisiota.

Tai jos toinen ei enää olisikaan missään. Lähtenyt. Kadonnut. Viimeisiksi sanoikseen sanonut ”nähdään sitten tässä”. Tekisinkö vuosipäivinä pyhiinvaellusmatkoja, kieltäytyisin pakkaamasta tavaroita kotoa pois. Milloin olisi se hetki, että laittaisin yhden elämän jäännökset pahvilaatikoihin, nimi päälle kauniisti kirjailtuna.

Kuinka erilainen tilanne olisi, jos minä olisin nuori – tai vanha. Miten välinpitämättömyys voisi olla tahatonta tai tahallista, muistisairaan käsittämätön unohdus tai mustasukkaisen kumppanin mielenilmaus olevinaan flirttailevasta käytöksestä.

Minä mietin. (Mutta kirjoitan vain tähän.)

Me jatkamme ostoksia. Kierrämme koko tavaratalon. Maksamme kuusi jälkiruokalusikkaa. Päättämättömät aliostajat. Mutta lähdemme yhdessä.