Radiossa soi ”rakkauslaulu”
Minä ajoin autoa, opettelin taas vaihtamaan vaihteita ja laittamaan tuulilasinpyyhkimet tarvittaessa päälle. Uni roikkui kintereillä, se sellainen uupumus, joka ei anna nuokahtaa, mutta joka hidastaa reaktiokykyä ja saa kaiken vaikuttamaan vähän epätodelliselta.
Pellot olivat viljavia. Kesä oli taittunut hetken kohti elonkorjuuta.
Kuuntelin radiota. Lauloin mukana. Että kokisin mieluummin kipua kuin olisin tuntematta mitään.
Ja iso osa minussa osasi yhä samaistua siihen tuskaan, varttia yli yhden yöllä, kun humala taittui laskun puolelle ja toisenlaiset laskut lankesivat maksettaviksi. Kun yksinäisyys tuntui hetken kirkkaammalta kuin mikään muu.
Silloin se, että lupasi olla soittamatta oli lupaus, joka rikottiin kerta toisensa jälkeen, eikä mietitty, miksi ei saisi soittaa. Kun rakkaus oli tuskaa, varastettuja hetkiä, merkitseviä katseita, siiderinhuuruisia suudelmia, vastaamattomia viestejä ja jatkuvaa tulkintaa. Ja kaiken takana oli pelko, se määrittelemätön, että tämä oli se mitä minulle suotiin ja se jokin muu oli muita varten. Että minun elämäni tulisi ollakin elokuvaa, ja että se koostuisi tällaisista erityisistä kohtauksista. Että olisi koettava, tunnettava niin vahvasti, että se vyöryisi kaiken muun yli.
Ja mietin, olisinko uskonut, jos joku olisi kertonut, että toisinkin voi tuntea. Että voi olla surullinen, mutta itkeä toisen olkapäätä vasten suihkussa. Että voi olla huolissaan, ja jakaa pelkonsa. Että voi seistä laiturilla ja vilkuttaa, tuntea surua erosta, mutta samalla jo luottaa paluuseen (ja ehkä vähän jopa nauttia omasta ajasta). Ja että ne tunteet ovat vähintään yhtä suuria ja yhtä pakahduttavia, mutta toisenlaisia. Niihin ei liity aamun kajossa nautittu viinilasi ja loppuun palava savuke tuhkakupissa, ei se kahdeksatta kertaa soiva kertosäe, joka kertoo kaipuusta.
Yön yksinäiset ajatukset eivät katoa. Mutta silloin voi ojentaa kätensä ja tuntea toisen lämmön. Voi herättää toisen, tai olla herättämättä. Ei koska toinen suuttuisi, vaan koska mieluummin antaa toisen nukkua. Ei siksi, että tarvitsisi, vaan koska voi.
En tiedä, olisinko oivaltanut tätä ikinä, jos olisin yhä yksin. Vai olisinko ikuisesti se, joka menettäisi kontrollinsa ja yrittäisi soittaa, saamatta koskaan vastausta. Eniten siksi, etten oikeasti osaisi pyytää sitä mitä tarvitsisin.
Nuorempi minäni toteaisi varmasti minun siirtyneen tunteettomaan tilaan tässä elämänvaiheessa. Ettei elämäni tarjoaisi kipukohtia, koska en ole yksin yhdeltä yöllä, laskuhumalassa, jostain syystä mielikuvissani kylpyhuoneessa (varmaankin riittävän karu ympäristö itsensä säälimiseen), puhelinsoiton päässä siitä, mitä luulin rakkaudeksi.
Nyt voin tarttua puhelimeen. Mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Kirjoittaa tai soittaa. Tarvitsen sinua. Koska yhä tarvitsen, eikä se mihinkään katoa, se tarve. Mutta minun ei tarvitse pyytää anteeksi, en ole luvannut olla soittamatta. Minä saan sanoa, että täällä minä kaipaan sinua. Eikä toinen välttämättä ui merten halki luokseni, eikä hänen tarvitsekaan, koska joskus riittää, että saa sen sanotuksi niin että toinen kuulee.
Eikä minun enää tarvitse etsiä kipua. Tunteita on riittämiin muutenkin.