Voi väsymystä
Olen vältellyt aihetta väsymys oikeastaan koko tämän vuoden ajan. Osittain sen takia, että sille on kerrankin ollut selkeä syy, josta taas en kokenut luontevaksi aiemmin blogissani kirjoittaa. Aina syy ei ole ollut noin suoraan pääteltävissä, vaan mahdollisia aiheuttajia on etsitty milloin mistäkin.
Raskausväsymys ei sinänsä eroa muista väsymyksen muodoista mitenkään. Ja sen kautta olen hyvin konkreettisesti jälleen ymmärtänyt uupumuksen aiheuttaman kierteen.
(Ensimmäinen itse ostamani vauvanvaate. Toinen niistä kahdesta.)
Maailma pienenee. Vaikka tiedostaa syy-seuraussuhteiden olemassaolon ja on jo oppinut hyväksymään niiden pitkähkön ulottuvuuden, väsymys aiheuttaa nopeiden ja helppojen ratkaisujen etsimistä, kuten kuukahdanpa tähän sohvalle, siitä huolimatta, että on jo oppinut tajuamaan sen helposti johtavan vain suurempaan tyytymättömyyteen. On vaikea ajatella uupumuksen hetkien yli ja ohi, nähdä että kaikesta huolimatta kenties kannattaisi kuitenkin valita toisin. Väsymys lyhentää välimatkaa niin, että sitä haluaa vain olla. Nyt ja tässä.
Lepääminen väsymyksen hoitona toimii vain tiettyyn rajaan asti. Jossain kohtaa on pakko nousta ylös ja puuhastella väsymyksestä huolimatta, koska vihdoin hoksaa, että se väsymys ei yksinkertaisesti vain mene ohi. Toki ideaalitilanteessa on mahdollista nukkua päiväunet ja sitten jatkaa, rytmittää olemistaan oman voinnin mukaan.
Alan yhä enemmän uskoa, etten ole oman vointini paras arvioija. Minä olen nimittäin laiska, noin perusluonteeltani. Se yhdistettynä väsymykseen ja liian vilkkaasti ajatteleviin aivoihin vie minut epätoivon rajoille aika nopeasti.
Minulle väsymyksen hyväksymistä ei helpota edes kunnollinen syy. Tai helpottaa se väsymyksen mutta ei sen lieveilmiöiden hyväksymistä. Kaikki alkaa tuntua liian vaativalta, pienetkin askeleet muuttuvat sellaisiksi suojuoksuiksi, ettei niistä usko selviävänsä. Asioiden mittasuhteet kasvavat, tai oikeastaan vain negatiivisten. Toki väsymys saa nyyhkimään liikutuksesta tosi-tv:n tahtiin, mutta en pidä sitäkään kovin positiivisena. Sitä unohtaa, että matkaa taitetaan lopulta vain askel askeleelta ja että pienikin liike oikeaan suuntaan on liike oikeaan suuntaan. Silti se kovin usein suuntautuu sohvalle.
Ja jos aiemmin onkin (ehkä) ollut niin, että huono mieliala aiheuttaa väsymystä, kierre toimii todistetusti myös toiseen suuntaan. Masennukseen johtavaa kierrettä on muuten hyvin kuvattu kirjassa Mielekkäästi irti masennuksesta, jota en valitettavasti saa tähän hätään käsiini referoidakseni sitä tarkemmin. Suosittelen lämpimästi lukemaan, mikäli väsymyksen taustalla on mahdollisesti muita henkisiä syitä. Tai vaikkei olisikaan. Kun joskus se fyysinenkin väsymys riittää lamauttamaan ihmisen mielen. Yllättävintä lienee se, että silloin ihminen alkaa karsia itselleen mielekkäästä tekemisestä ja esimerkiksi sosiaalisten suhteiden ylläpidosta, joiden puute sysää mielen helposti vielä syvempiin vesiin.
Tämän tiedostaen lähestyn siis vaativampaa loppuraskauden aikaa enkä voi väittää kovin innolla odottavani vastasyntyneen epäsäännölliseen vuorokausirytmiin mukautumista. Toivon tunnistavani kierteen ja osaavani katkaista sen ajoissa, ettei maailmani muuttuisi liian pieneksi ja ympäröivä elämä liian pelottavaksi. Vauvakuplaan aion silti takuulla uppoutua, mutta siinä ilmeisesti onkin ihan riittävästi tekemistä muutamaksi kuukaudeksi. Välillä pitää silti kuikuilla jo vähän kauemmaksi ja haastaa itseänsä, ettei jäisi ihan täysin tähän hetkeen. Etenkin jos se ei tee onnelliseksi. Eikä se tee. Ja siinä se suurin paradoksi onkin, että pitäisi olla tässä ja silti olisi hyvä olla kiintopisteitä myös muualla. Sitä tasapainoa tavoitellen.