Viihdettä väsyneelle mielelle
Gilmoren tytöt pläjähti Netflixiin juuri sopivasti loppuraskauden ajalle. Heinäkuussa katsoin ensimmäistä kautta vielä hieman hämilläni. Olen aikojen saatossa katsonut kaikki jaksot pariinkin kertaan ja mietin, että onko sarjalla minulle enää mitään annettavaa. Toisaalta vähän säästelinkin sitä, sillä arvasin (aivan oikein), että äitiyden alkutaipaleella tulisin kaipaamaan jotain kevyttä koomakatsottavaa, kun väsymys painaisi jäsenissä mutta silmien ummistaminen ei olisi mahdollista. Tai jos olisi niin ei harmittaisi jos jotain jäisi näkemättä, koska niin paljon on jo tuttua.
Eilen pyörähti käyntiin neljäs kausi. Hauska nähdä kärsiikö sarja neljännen tuotantokauden ongelmista, koska mitä tahansa asetelmaa pystyy venyttämään kolmen kauden verran, mutta neljäs vaatii väkisinkin suunnanmuutoksia, jotka usein ontuvat. Tosin Gilmoren tytöissä muutoksia tulee joka tapauksessa Roryn uuden opiskelupaikan myötä.
Ensimmäinen kausi oli vähän plääh. Ihan kiva, mutta meno kyllä terävöityi toisella kaudella. Sarjan ehdottomia ansioita on mielestäni se, että se antaa tilaa ja aikaa hahmoille ja näennäisen draamattomille hetkille, joilla kuitenkin rakennetaan vahvaa maailmaa. Nautin sarjan katsomisesta ihan katsojana, mutta ammattilainen minussa pistää myös merkille pieniä asioita, joita kirjoittajana kadehdin.
Kaikista kummallisin asia, joka on tapahtunut sarjan katsomisen (ja vauvan syntymisen) myötä: minäkin haluan kirjoittaa! Minulla on olemassa sarjaidea, joka häpeilemättä varastaa Gilmoren tytöistä, mutta jonka viimeisestä päivityksestä on viisi vuotta ja jota olen alunperin kirjoittanut keltaseinäisessä huoneessa Kalliossa yli kymmenen vuotta sitten. Olen nyt kaivanut esiin noita tiedostoja ja hämmästellyt henkilöhahmojen ja juonikuvioiden rikkautta. Veikkaisin myös, että tämä kymmenen vuoden tuoma elämänkokemus auttaisi käsittelemään haluamiani aiheita ymmärtäväisemmin.
Ja tietysti minä haluaisin kirjoittaa silloin kun lyhyen blogitekstin aikaansaaminenkin on uhraus joltain muulta, kun vauvan nukahtaessa on ensin täytettävä omat perustarpeet, sillä herättävä rääkäisy saattaa tulla milloin vain. Vielä en koe luontevaksi sanella tekstiä puheentunnistukseen imettäessä, mutta kenties sekin päivä tulee? Sillä luovaa virtaa minussa on, liekö vähien unien tuomaa vai vain pinnalle pulpahtanutta tämän uuden elämäntilanteen myötä.
Iloitsen myös siitä, että tv-draama ehkä sittenkin on se minun lajini. Olen takkuillut novellien ja romaanin kanssa viime ajat, ajatellut että se olisi jotenkin helpompaa ja vaivattomampaa, että valmis tuotos pääsisi helpommin esille (niinpä niin, nuo harhaiset ajatukset), mutta nyt tuntuu siltä, että valkokankaat ovatkin jälleen minua varten.
Minua on innoittanut myös tanskalainen draamasarja Perilliset (Areenassa vain kaksi viimeisintä jaksoa) ja kotimainen Ex-onnelliset (ensimmäisen jakson katseluaikaa Katsomossa jäljellä 12.10. asti), jonka tekijä Johanna Vuoksenmaa on ehdottomasti yksi esikuvistani, vaikka avioeroista kertova sarja onkin väistämättä hieman surullinen. Mutta mielestäni se onnistuu katsomaan hahmojaan lempeästi ja tuomitsematta, eri näkökulmista huolimatta ja tekee siitä siksi varmasti monille hyvän samaistumisen kohteen.
Minulle Gilmoren tytöt ovat kuin vanha ystävä. Olen katsonut jaksoja erilaisissa elämäntilanteissa, ja viime kierroksesta on onneksi sen verran aikaa että erityisesti nuo viimeisimmät kaudet tulevat varmasti sisältämään paljon myös jo unohtuneita kohtauksia. Sarja on riittävän kevyt, että sitä jaksaa katsoa, mutta sen verran sisältörikas ettei sen katsomisesta vaivu ainakaan enempää koomaan. Sitä tietää mitä saa, kun ottaa viltin (ja vauvan) ja käpertyy sohvan nurkkaan kuuntelemaan, miten tunnusmusiikki muistuttaa ystävyyden merkityksestä.
Mitä sinä suosittelisit kevyeksi draamaviihteeksi, sitten kun seitsemän kautta on väistämättä liian pian katsottu läpi?
Saako imettäessä katsoa televisiota vai tulisiko vain keskittyä vauvaan?
Oletko koskaan kokeillut puheentunnistusta – Chrome-selaimessa Google Docseissa tai jossain muussa muodossa?