Pimeää päin
Aamuissa on jo talven valo, ensin hämärä ja sitten hiljaa hiipivät sävyt, jotka muistuttavat jouluista.
Meillä onneksi nukutaan, välillä jopa vähän pidempään. Useina aamuina nousen itse ensin syödäkseni rauhassa aamiaista, vaikka unet jäisivätkin vajaiksi. Oma(kin) aika on niin tärkeää.
Miten tyhmältä tuntuu kirjoittaa äitiydestä, vanhemmuudesta, vauvoista. Ne jotka siellä ovat tai ovat jo olleet, näissä ensimmäisissä viikoissa, he tietävät kyllä. Toisia ei kenties kiinnosta, tai en usko pystyväni välittämään mitään niin selkeästi, että se läpäisisi lapsettomuuden kuoren. Tai että sillä olisi mitään merkitystä. Heille.
On sellaisia hetkiä, joista haluaisin osata kirjoittaa. Se yksinäinen, uneton yö sairaalassa, kun valvoin miesteni nukkuessa, join teetä ja katselin ikkunasta ulos pimeään kaupunkiin ja valaistuun nosturiin. Kun asetuin yhtäkkiä johonkin ikiaikaiseen jatkumoon lapsen kautta. Niin kaunista, pysäyttävää – ja kliseistäkin. Silti, se hetki, se on minulle kenties vauvan ensimmäisen viikon tärkein. Irrallaan, mutta osana jotain suurempaa.
Iltaisin luen Pirkko Saision Signaalia, nopeaan, mutta en sentään nyt yhdeltä istumalta niin kuin viimeksi. Sen lempeä itseironia ja kielen ilmavuus saavat minut hengästymään ja kateelliseksi. Ihastun, rakastun, nukahdan kesken lauseen, mutta juuri nyt jotain niin oikeaa, tiukasti arjessa kiinni mutta silti sopivan kohotettua, ei liian realistista, tai sitäkin, mutta huumorin kautta katsottuna. Ja yhä edelleen mietin Saision lausetta siitä, kuinka hän hämmästelee kollegoidensa tarvetta piilottaa itsensä teoksistaan. Minä en tiedä minkälainen minä olisin itseni näköisen teoksen sivuilla. Ehkä jonain päivänä ehdin kokeilemaan.
Mietin, mitä teen eri tavalla kuin aiemmin, kun sohvalla notkumiseni oli vapaaehtoista ja sarjoja kului takuulla samaan tahtiin kuin nytkin. Nyt en valitse, ainakaan aina, välillä on pakko. Istun sohvalla ja mietin mitä kaikkea tekisin, jos minun ei pitäisi istua sohvalla. Ja kun vihdoin pääsen sieltä ylös, on minun muistutettava itseäni: ensin pakolliset. Ruoka, juoma, vessa, suihku. Sitten vasta kaikki muu. Ja joskus se muu saa olla jotain muuta kuin pyykkikoneen täyttämistä tai tyhjentämistä tai keittiön siivoamista tai kylpyhuoneen pikapesua vieraita varten. Joskus saan ottaa hetken itselleni – ja vaikka kirjoittaa blogia. Tai olla tekemättä mitään. Tuijottaa ulos ikkunasta, vain koska voin. Tekemättömien asioiden taakan alle on helppo uuvuttaa itsensä.
Vankiloita voi itsekin rakentaa. Tehdä kodin laittamisesta tärkeämpää kuin se onkaan. Kuvitella, että kaikki kaatuu, jos kutsukortit eivät lähde päivälleen oikein. Mutta sitten on se toinenkin puoli. Se joka ärsyyntyy tekemättömistä, joka ei viihdy pyykkikasojen keskellä. Eikä silloin tehdä muita vaan itseään varten.
Viikot vierähtävät pois toistensa alta, ja arki ryskyy vasten vaunujen laitoja. Me olemme matkalla, opettelemme vielä. Yritän olla hetkeksikään erehtymättä ajattelemaan, että rutiinit olisivat aivan nurkan takana. Osa ehkä on, ja silti kaikki muuttuu koko ajan. Minä en tarvitse enää miljoonaa tyynyä imetykseen. Vauva on joskus hereillä vain olemisen ilosta, ei itkeäkseen eikä syödäkseen. Jokainen päivä on sama ja silti aivan uusi. Sen minä kai haluaisin muistaa ja siksi ehtiä kirjoittamaan.