Alakuonoinen

Kävin eilen salilla. Se oli hikinen ja hyvä kerta. Tein kaikki sovitut liikkeet. Aikaa meni vähän reilu tunti. Salin jälkeen olo oli kevyempi, mutta ei mitenkään erityisen euforinen.

Olen ollut viime päivinä yllättävän alakuloinen. Tiedän suunnilleen, mistä suru kumpuaa, mutta se on kummallisesti asettunut sydämen seutuville asumaan. Se tekee minut turraksi. En oikein odota mitään, en jaksa iloita mistään, elämä on suorittamista, toimenpiteiden laittamista peräkkäin, tekemistä tekemisen takia. Olo ei ole outo, mutta sen jatkuvuus askarruttaa. Yleensä analysoin tunteeni puhki ja yritän pyristellä pois niistä, tällä kertaa olen antanut itselleni vapauden olla. Ei tarvitse velloa, ei jäädä syviin vesiin, mutta en myöskään jaksa hymyillä, jos siltä ei tunnu. Päiviin mahtuu kevyitäkin hetkiä, enkä epäile tämän jatkuvan määräänsä pidempään.

Vähän jännitin salille menemistä edellisen kerran jälkeen, mutta olin jo viikonloppuna havainnut, ettei se liikkuminen ainakaan mieltä pahenna. Tosin en maanantaina päässyt pilates-tunnille ja tänäänkin saataa jäädä venyttely väliin. Harmi sinänsä, ne tekisivät kropalle hyvää, mutta itkua nieleskelevälle mielialalle saattaisivat olla liikaa.

Metro-lehti ”uutisoi” takatalven voivan vaikeuttaa työssä jaksamista ja tuossa tekstissä on mielestäni jotain hyvin huvittavaa. Tosin olin itsekin jo suunnitellut hyötypyöräilyn aloittamista, matkakortin kausi oli eilen viimeistä kertaa voimassa, mutta hetki täytyy malttaa. Ehkä pääsiäinen pyyhkii nämä loskat pois. Kaduilta ja mielestä.

(Otsikon selitys täällä.)