Harmaata maisemaa

Viidettä päivää jatkuva kurkkukipu vie mehut. Kun ristiäisaamuna silmät ristissä lääkärisetä kurkkuun kurkattuaan käski syömään samanlaista särkylääkekomboa kuin sektion jälkeen, jaksoi vielä naurattaa. Aamuyöllä puoli viiden aikaan herätessä en enää ylenkatsonut neuvoja, odottelin vain tuskaisena että kipu hälvenisi sen verran että uni veisi loput. Olen palellut ja hikoillut ja napsinut nappeja, koska en muuta voi, virusperäisellä diagnoosilla tässä mennään.

Nyt olisin varmaan käynyt lääkärissä jo muutenkin, noinkin varhainen puuttuminen tilanteeseen johtui ainoastaan vauvasta. Pieni tuntuu onneksi selvinneen vähäisellä nuhalla. Voin vain kuvitella, kuinka kauhea vauvan olisi sairastaa vastaavaa ja kuinka kamalaa olisi yrittää lievittää näitä pienen ikuisuuden jatkuvia oireita.

Kolme päivää on kai se standardi. Hiljalleen hiipivä arkuus ja pari päivää kunnolla pois pelistä. Toki viikonlopun ristiäiset (joista lisää myöhemmin) ja isänpäivän pienimuotoinen hulinointi saattavat pidentää tätä. Silti. Viides aamu tätä samaa oloa, ei toki enää ihan niin pahaa, mutta ihan riittävän. Ei ole vielä yhtään sellainen olo, että tämä olisi voitettu.

Arkeenhan tämä ei vaikuta juuri muuten kuin että kärrylenkit on peruttu. Vauvan kanssa mennään suunnilleen samalla rytmillä kuin muutenkin. Tai siis nyt taas yritetään rakentaa jotain rytmiä, vaihtelevalla menestyksellä. En silti malta olla tekemättä mitään vaikka nyt voisin vauvan nukkuessakin kiriä Gilmoren tyttöjen seitsemännelle tuotantokaudelle ennen kuin uusien jaksojen spoilerit ilmestyvät eetteriin, eli siis blogeihin. Vähän hääräilen ja lupaan itselleni huilata ihan kohta. Onneksi tuo pieni välillä pakottaa istumaan alas ja lepäämään.

Mutta kyllä tämä pienen karhunpojan äitikin ottaisi mielellään vastaan vähän hellintää.