Määritelmiä

Päivitin tänään blogin bannerin ja kuvauksen. En kuitenkaan käyttänyt nykyistä lempparisanayhdistelmääni ”kotiäiti Vantaalta”, vaikka nekin faktat toki sieltä löytyvät.

Aina välillä iskee epäilys, että kannattaako kirjoittaa, ketä kiinnostaa, kaupallisen yhteistyön mahdollisuudet on jo menetetty, en tunne lukijoitani (tai muutaman kyllä, mutta mietin että onko siellä paljon harmaata massaa), en kyllä myöskään bloggaa ammatikseni, mutta sitten luen jotain tällaista Itse Minna Mänttäriltä tai tällaista Visual Diarystä ja mietin minkälaisia blogeja itse luen tai en lue, kuinka sydän pakahtuu Lauran tai Helmin tekstien äärellä ja totean että ihan sama. Tuskin koskaan pääsen lukijamäärissäni tuhansiin, mikä olisi kenties mahdollista jos kirjoittaisin toisin ja siis olisin toisenlainen, mutta kun en ole. Ja vaikka sen kanssa varmaan aina kipuilenkin, tekee hyvää lukea siitä, miten muutkin kipuilevat ja erityisesti sellaiset, joiden elämää minä katson ulkopuolelta jotenkin ihannoiden.

Niin että kirjoitin kuvaukseen myös käsikirjoittaja, vaikka määritelmä on tällä hetkellä hyvinkin häilyvä ja edelleen vailla virallista näyttöä, mutta kun se nyt sattuu olemaan teema, joka täällä blogissakin väistämättä kulkee (aihelistalla on tälläkin hetkellä teksti neljännen tuotantokauden ongelmista). Kun sitä helposti ajattelee, että on jotenkin väärin. Että tekee väärin, asuu väärin, perustaa perheen väärin, viettää ristiäisiä väärin. Että on olemassa jokin ulkopuolinen malli, kaikille ja kaikelle. Että ostamalla vaunuihin rungon, jossa on kääntyvät etupyörät, solahtaisi helpommin äitiskeneen. Tai siis siihen kuulien, tiedostavien ja kultturellien mammojen joukkoon, jollainen kai haluaisin olla. Vaikka oikeasti ihannoin kaikkein eniten heitä, jotka ovat juuri niin itsevarmoja, ettei heidän tarvitse välittää muiden mielipiteistä vaan he voivat tehdä päätöksensä ihan miltä pohjalta huvittaa.

Mutta kun ei minusta ole ottamaan kuvaa jokaisesta annoksestani tai lavastamaan elämääni, ei kerta kaikkiaan ole, en jaksa sellaista niin ei kai sitten pitäisi kaivata siitä syntyvää härdelliäkään. Minä haluan ottaa kuvia kuihtuvista ruusuista, koska ne ovat mielestäni kauniita. Minä haluan julkaista kuvan tahrasta vesihanan juurella, koska toisen tahra on toisen taide. 

Minä en asu valkoisten lautalattioiden keskellä Etelä-Helsingissä. Haluaisin kyllä, aina välillä. Mutta elämä nyt sattuu vaan sujumaan aika mukavasti täällä parjatun Vantaankin puolella. Ja minä uskon, että meitäkin on paljon, perheen- tai kotiäitejä Vantaalta, joiden määritelmä ei lopu noihin sanoihin vaan oikeastaan vasta alkaa siitä ja täydentyy mitä mielettömimmiksi kertomuksiksi. Sellainen kai minäkin olen ja tämä on tarinani.

(Ristiäisen rääppeitä. Taustakaan ei ole oikeaa puuta vaan dc-fixiä. Siis aitoa ja ei.)