Hidas, harmaa marraskuu
En jaksaisi enää valittaa flunssasta.
Mutta yhä se on. Siirtynyt kahdenlaisen kurkkukivun kautta räkävaiheeseen. Ei enää kuumetta, mutta mittaamatonta aivastelua, nenäliinoja ympäri kotia ja kauppakeskuksissa äkillisesti ylitse vyöryvä hiki.
Lähdin eilen neuvolaan ja mietin, koska olen viimeksi ollut ulkona. Ilmeisesti perjantaina. Kävinkin sitten heti koko rahan edestä kiertämässä kirppareita, ostamassa jouluvaloja ja testaamassa Myyrmannin sushibuffetin paikan päällä. Katselin muita liikkeellä olleita äitejä ja erityisesti seuruetta, joka oli vallannut kulmakonditoriasta monta pöytää. Olen alkanut hiljalleen kaivata seuraa näihin arkipäiviin. Mies sanoi, että siitä sitten vaan ja minä totesin, että kun se olisikin niin helppoa.
Minä kun olen päällepäin pystyvä ja pärjäävä, oikein sosiaalinen tapaus, mukava ja miellyttävä, idearikas järjestelijä. Sitten tulen kotiin ja haluan vain olla yksin, enkä nähdä ketään päiväkausiin. En ikinä saa soitettua tai viestittyä, että olisi kiva nähdä, koska en koe kutsujen oikeasti koskevan minua, ja olen usein joko liian laiska tai muuten vain vaatimaton. Annan itsestäni niin ristiriitaista viestiä, että uusien tuttavuuksien solmiminen kaatuu helposti siihen. Minä kun vaikutan siltä, että homma on täysin hanskassa ja sitten salaa suren sitä, miten en osaa ollenkaan kerätä ihmisiä ympärilleni. Ja samalla ajatus vieraiden ihmisten vaunuista eteisessä uuvuttaa minut. Että kevyttä kompleksikimppua sitä tämäkin ihminen kantaa mukanaan.
Sitten minä istun ja väkerrän pahvista ja rautalangasta minikuusta miettien samalla, onko miniatyyreissä tärkeämpää se, että onnistuu toisintamaan todellisuutta pienemmässä mittakaavassa vai riittävä vaikutelma oikeista asioista toisilla tekniikoilla tehtyinä, siis illuusio. Itse olen ollut ensimmäisen kannalla, mutta pikkuhiljaa taipumassa jälkimmäiseen vaihtoehtoon: siinä on enemmän tilaa mielikuvitukselle ja luovuudelle. (Kirpparit ovat muuten askartelijan aarreaitta. Joudun vain muistuttamaan itseäni, etten saa ostaa aineksia kuin kahteen ensimmäiseen projektiin, joista toinenkin on jo melkein liikaa: tässäkin on helppoa lähteä liiallisen hamstraamisen tielle.)
Marraskuu on tavallaan harmaa ja arkinen, mutta ei sitten kuitenkaan. Siitä pitää kyllä huolen myös tuo pieni poika, joka oppii lähes päivittäin uutta, ja jota välillä harmittaa nukahtaa, eikä minusta (vielä) ole kuuntelemaan väninää uneen asti.
Mutta olen hyvin tyytyväinen, että tämän viikon kalenteri on ihanan tyhjä. Ensi viikolla olisi tarjolla kaikenlaista hässäkkää, ensimmäistä virallista viikonloppureissua myöten.
Minkäänlaisen kokoavan ajatuksen kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta. Hengitän suun kautta, ja se saa ihmisen vaikuttamaan aina vähän hitaalta. Tai mitä sitä ihminen valehtelemaan: tällä hetkellä olen hidas. Siksipä annan itselleni vielä pari päivää parantua ja saattaa unen laatua kohdilleen ennen kuin lähden kohtaamaan lisää ihmisiä. Kenties saan ensimmäisen prototyypin minikuusestakin valmiiksi ja jouluista lyhtyä koristamaan.