Painonhallinnan historiani
Operaatio elämänmuutos alkoi vuonna 2010. Elämässäni oli tapahtunut sellaisia muutoksia, joista ymmärsin, että elämää ei voi pysäyttää ja että vuodet kuluvat. En ollut koskaan mieltänyt itseäni ylipainoiseksi, vaikka sitä useita vuosia olinkin. Lapsena olin pyöreä ja teini-ikäisenäkin tuhdimpi kuin esimerkiksi kymmenen senttiä pidempi siskoni, koska painoimme saman verran. Myöhemmin ymmärrän, että painoluvun alkaessa vitosella en todellakaan ole ollut lihava. Olin vain erimuotoinen, mutta ajatus ”isoudesta” oli istutettu mieleeni.
Tavoitteeni siitä, ettei paino nousisi yli kuudenkymmenen kilon karisi kuitenkin nopeasti. Lukioikäisenä aloitin tanssimisen ja samaan aikaan lihoin sinne seitsemänkympin kieppeille. Treenasin enemmän ja vähemmän, painoin suunnilleen saman verran koko ajan. Tanssijoiden seurassa tunsin itseni hirveäksi läskiksi, vaikka myöhemmin asiasta puhuttaessa tanssinopettajani sanoi, ettei uskonut minun painavan niin paljon. Kroppani siis myös maastouttaa jonkun verran kiloja. Mutta rehellisesti sanottuna olin yhtä-kahta vaatekokoa muita isompi, kun kevätnäytökseen vaatteita väännettiin.
Tanssi jäi ja niin myös paino. Vatsan seudulle tuli lisää makkaroita, kun treenit vaihtuivat olueen ja biljardiin, mutta painossa ei tapahtunut mainittavia muutoksia. Ennen kuin tuli mielipahan vuosi 2004. Silloin lihoin yli kymmenen kiloa, viisitoistakin jopa, ja ne kilot jäivät. Karkilla ne keräsin, ja sillä ne kai myös pidin. Ajatus kilojen pudottamisesta kävi säännöllisesti mielessäni, mutta en silti siihen ryhtynyt.
Vuonna 2010 olin hiljattain menettänyt isäni, mutta myös valmistumassa ammattiin. Opiskeluaika oli ehkä tasoittanut mielessäni jotain, koska koin olevani valmis muutokseen. Ehkä myös siksi, että olin tullut uudella paikkakunnalla enemmän hyväksytyksi omana itsenäni. Uuden vuoden jälkeen aloitin prosessin, joka jatkuu edelleen.
Etsin netistä ilmaista ruokapäiväkirjaa ja törmäsin Kalorilaskuriin. Rekisteröidyin palveluun ennen kuin edes tutkin vaihtoehtoja, mutta olen ollut kautta linjan valintaani tyytyväinen. Minua helpotti alussa se, että suurin osa ruoka-aineista löytyi jo tietokannoista. Myös Amican ruokien löytyminen helpotti, koska söin edelleen koulussakin. Ylipäänsä tietokanta tuntui laajalta; jos en tarkkaan tiennyt jonkun ruoan kalorimääriä, löytyi niitä yleensä useampi, joista pystyi arvioimaan osviittaa. Ikinä en valinnut kevyintä mahdollista, aina en myöskään kaloririkkainta, siellä mentiin kultaista keskitietä.
Mietin, miten ilmaisisin ajatukseni painonhallinnasta. En ole siinä mikään suurin guru. Kommentti, joka saa minut eniten vihaiseksi on: ”Sehän riittää kun syö sopivassa suhteessa kaikkea. Ei mun ainakaan tarvii mitään kaloreita laskee.” Kaikille kaloreiden laskeminen ei sovi. Minulle se sopi ja sopii edelleen. Koska: en tiennyt yhtään mikä on sopiva suhde. Kalorilaskuri opetti karulla tavalla missä ne kalorit piilevät. Lisäksi se kannusti kasvisten ja kuidun syöntiin sekä veden juontiin. Laskuriin merkkaamalla opin huomaamaan, että täysi lautanen sisältää ihan eri määrän kaloreita sisällöstä ja valmistustavasta riippuen. Nykyään pystyisin ehkä hallitsemaan painoani ilman laskuria. Ehkä siksi, että nämä kilot, joita nyt pudotan, tulivat viime syksynä raskaan remontin tiimellyksessä, kun taistelin väsymystä vastaan rasvaisella ruualla, kahvipullalla ja lukuisilla karkkipusseilla. Siitä huolimatta, että tiedän jo paremmin. Siitä huolimatta, että parsakaali kypsyy höyryssä viidessä minuutissa, siis paljon nopeammin kuin lämpimät leivät uunissa.
Elämänmuutoksen ensimmäinen kevät meni hyvin. Yritin syödä hyvin, tosin täytyy myöntää, että alussa piti laskurin liikuntapuolelle kirjata ihan kaikki, myös tiskaamiset yms. että sain olevinaan syödäkseni tarpeeksi. Lisäsin liikuntaa, koska silloin sain syödä enemmän. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun vesijuoksun kalorit kulutettiin kahvilan suklaakakkuun. Paino putosi silti ja se motivoi jatkamaan.
Lähdin toukokuussa melkein kolmeksi viikoksi lomalle Ranskaan ja päätin olla laskematta kaloreita. Ilmeisesti runsas kävely yhdistettynä säännöllisiin ruoka-aikoihin toimi, paino nousi reissulla maltillisesti vain kilon. Palasin ruotuun ja sitten taas lopetin laskemisen – tai ainakin merkkaamisen. Kesällä 2010 paino käväisi 67 kilossa, joka on ehkä aikuisikäni ennätys. Sen jälkeen se asettui mukavasti jälleen seitsemänkympin tienoille, välillä vähän enemmän sen yli, yleensä talvisin. (Pituuteni on noin 165 cm, viime mittauksessa puoli senttiä enemmän, aiemmassa elämässä sentin vähemmän.)
Syksyllä 2012 menetin äitini ja lohtusöin itseni jälleen läskiksi. Sen syksyn synti olivat Halvan täytelakut, joita kului pussi kahdessa päivässä. Lisäksi olin tavannut miehen, joka jo pituutensa puolesta saa syödä puolet minua enemmän, mutta en ottanut sitä huomioon yhteisessä ruokataloudessamme. Vuoden 2013 alussa olin melkein yhtä lohduttomissa lukemissa kuin 2010, mutta tiesin, että tämän osaan, tämän olen tehnyt ennenkin, tämä toimii. Mies lähti onneksi muutokseen mukaan, joten laitoimme yhdessä ruokavalion uusiksi.
Paino tuli alas reilut kymmenen kiloa, nousi taas vähän, lähti taas vähän. Kuvittelin olleeni viime kesänä paljon nykyistä kevyempi (ja syksyn painonnousun siksi myös lohduttomamman), mutta painokäyrältä huomaan, että viime kesän alussa olen painanut suunnilleen saman mitä nyt. Tämä tuntuu hyvältä vain siksi, etten haluaisi hirvittävästi jojoilla. Siksi olen yrittänyt elämässäni noudattaa järkevää painonhallintaa, mutta aina se ei onnistu. Suurimmat painonnousut ovat liittyneet selkeästi tunnepitoisiin aikoihin, eikä se ole mikään ihme. Tunnesyömisestä lisää seuraavassa postauksessa.
Tällä hetkellä tavoitteena on pudottaa kuutisen kiloa juhannukseen mennessä, mutta koska olen vasta aloittanut treenaamisen, on mukana painonhallinnassa sekä peili että mittanauha. Toivon siis, että lihakseni kasvavat kohisten! Tuon tavoitteen jälkeen asettuisin jälleen sinne seitsemänkymmenen kieppeille, ja luulen että se olisi etenkin lihaksikkaammalle kropalle ihan hyvä paino. Lisäksi se tuntuu olevan keholleni yksi näistä mystisistä ominaispainoista: helposti ylläpidettävä ja vaikeasti alitettava. Se, kasvaako nälkä syödessä tässä(kin) asiassa, jää nähtäväksi.
Yksi syy liikunnan reiluun lisäämiseen on se, että silloin saan syödä enemmän. En halua kituuttaa 1200 kalorilla, jota elämäni ilman liikuntaa olisi. Toinen syy oli helmikuussa tehty kehonkoostumusmittaus, joka kertoi karua totuutta siitä, mistä materiaalista kroppani koostuu. Lihasta lisäämällä aineenvaihdunta tehostuu; saan jälleen syödä enemmän. Liikunnan aloittamiseen on toki myös muita syitä: jaksaminen ja ulkonäkö nyt muutaman mainitakseni. En halua olla laiha läski.
Aloitin kaloreiden laskemisen jo tammikuussa, ja hyvä niin. Ehdin jo vähän tottua ”karuun arkeen” ennen treenauksen aloittamista.
Valitin jossain vaiheessa miehelle, että ”uuden” ruokavalion myötä kauppakassit painavat entisiä enemmän. Meillä syödään esimerkiksi keräkaalia aika paljon, ja sehän pitää raahata kokonaisena kotiin. Siinä missä viime vuoden lopulla ohitin vihannesosaston melkein tyystin, aloitan nykyään aterian suunnittelun siellä. Muualta poimin sitten muutaman lisukkeen. Ylläoleva kuva herättää minussa hyviä fiiliksiä.
Mutta kuten vesijuoksu-suklaakakku -yhdistelmästä voisi päätellä, ei painonhallintani ole pelkkää kieltäytymistä. Piti kirjoittaa siitä tähän samaan, mutta jutun venyessä huomaan sen ansaitsevan ihan oman postauksen. Tulossa siis tunnesyöjän sudenkuoppia ja (liian) rentoa painonhallintaa.