Valitusvirsi
Nyt en edes yritä olla positiivinen.
Kun herään aamulla siihen, että päätä ja selkää särkee ja on sietämätöntä olla aloillaan ja odottaa, että vauva lopettaisi ruokahetkensä ja nukahtaisi uudelleen, että saisin nousta syömään omaa aamupalaani, vaikka en haluaisi, koska nukuttaisi vielä, mutta en pysty nukkumaan, koska selkään sattuu. Keittiössä valot ottavat turvonneisiin silmiin, laitan ne pois päältä ja takaisin kun menen toiseen huoneeseen, että mies saisi olla aamulla kirkkaassa, miehen on lähdettävä töihin, siksi meillä kello soi, mutta mies heräsi ennen kellon soittoa, minäkin ja vauva, joka söi eikä auttanut vaikka otin herätyksen pois ettei sarastusvalo pääse täyteen kukoistukseensa.
On pakko lähteä ulos. Tai pakko ja pakko, tänään on joulukukkien toimituspäivä. Haen lamppuliikkeestä korjattavana olleen valaisimen ja kukkakaupasta kaksi joulutähteä. Kävellessäni kohti kirkkoherranvirastoa mietin, miten paljon rahaa saa helposti menemään, kun lähtee ulos ja ulos pitäisi lähteä, koska päivät ovat lyhyitä ja kotona seinät kaatuvat päälle, vaikka vauvan voikin nukuttaa parvekkeelle. Vien joulukukat perille, saan kiitokset, alasmennessä huomaan ilmoituksen toimistohotellista, jonka nimi googlen mukaan tarkoittaa portugaliksi lemua, sama firma toimii myös siivousalalla, mietin onko se hyvää huumoria vai erittäin huono yhteensattuma. Yritys on ehkä mennyt konkurssiin, enkä minä tarvitse työhuonetta.
Kävelen kotia kohti, hitaasti, koska selkään sattuu särkylääkkeistä huolimatta. Olen käynyt fysioterapeutilla ja saanut hyvät ohjeet, mutta harjoitteet ovat kaiketi laukaisseet päänsäryn, tuntuu tuskaiselta tie parempaan vointiin, että mieluummin jäisin notkoselkäiseksi vaikka ymmärrän etten voi. Melkein kuukauden jatkunut flunssa on yhä aavistus itsessä, kadonnut yleiskunto pistää taapertamaan, yritän muistaa vetää vatsaa sisään ja lantiota alle. Mies laittaa giffin, jossa iloinen sika pyörii ja kommentoin, että kunpa itsekin jaksaisin. Pyöriä tai olla iloinen.
Menen kauppaan ja ostan pullaa, vaikka tiedän että sokeri on pahasta. Ostan myös karkkia, katson teinien vetreitä vartaloita ja mietin miten he mahtavat katsoa minua, kun meikittömät kasvoni varmasti paljastavat väsymykseni. Ostan herkkuja, koska kaipaan edes vähän hyvää mieltä, vaikka tiedän että se on vain lyhytaikainen onni, joka tekee pitkässä juoksussa pahaa.
Minä tiedän, että pitkään jatkuva alakulo on pahasta, että negatiivisten ajatusten kierre kasvaa helposti itseään isommaksi. Kivojakin juttuja on, ihan hirveästi, mutta asioilla tuntuu olevan jatkuvasti kaksi puolta, jotka taistelevat toistensa kanssa. Pullaa kahvin kanssa, sokeria ja kofeiinia, ainakin hetken hyvää minulle, ei pitkään eikä välttämättä ollenkaan vauvalle. Illalla teatteriin, poika jää isälleen, pitkästä aikaa omaa menoa ja miehellä mahdollisuus kokea vauvan kanssa olemisen laatuaikaa, mutta myös minä erossa vauvasta ja miten se nyt pärjää ja miten minä pärjään, pitääkö ottaa rintapumppu mukaan, en haluaisi juosta heti esityksen jälkeen junaan, vaikka haluaisinkin, koska olen väsynyt ja haluan nukkumaan, mutta kun kerrankin olisi aikaa ottaa viinilasi baarissa ja puhua aikuisten asioista.
Päiväunet auttavat, mutta vähentävät päivästä tekemisen hetkiä ja niin kaikki on koko ajan kesken, en ehdi tehdä edes kivoja asioita ja alakulo uhkaa värittää kaiken ja tehdä kivoistakin asioista turhia. Mietin liikaa, koska ajattelemaan kyllä ehdin, imettäessä ja vaunuja työntäessä ja seistessäni suihkussa. Ja minun ajatukseni ovat kaukana, eivät tässä hetkessä tai elämässä, mutta en saa sidottua niitä tähän päivään, tuntuu että tarvitsisin ihmisiä juurruttamaan niitä ja samalla olen järkyttävän uupunut ajatuksesta, että minun pitäisi tutustua uusiin tyyppeihin (vauvan lisäksi, koska tutustumistahan tämäkin vielä on), koska silloin esitän kuitenkin pärjäävää. Harvassa ovat ne, joille omaa oloani tunnustan, en aina edes miehelle, koska molemmilla on raskasta ja molempia väsyttää, ja silti molemmat heräävät ennen kellon soittoa ja nukahtavat illalla äänikirjan kertoessa merimatkan vaiheita, yhä sama äänikirja, puoli vuotta myöhemmin, emme saa sitä ikinä kuunneltua loppuun.
Ja jokainen vastoinkäyminen on suunnattoman iso, vaikka samalla tiedän, ettei ole. Tiedän paljon muutakin. Että tämä menee ohi. Että väsyttää enemmän, koska saan nukuttua enemmän ja paremmin. Että elimistön stressitila alkaa laueta ja se aiheuttaa väsymystä. Että on ihan okei välillä katsoa Good wife -sarjaa kolme jaksoa putkeen, kun vauva vain syö ja syö ja syö ja syö enkä jaksa muuta. Että väsymys aiheuttaa kaikkea muuta ja tätä ahdistavien ajatusten kierrettä, jota on vaikea saada katkaistua. Ja ettei sen katkaisemiseen lopulta tarvitse isoja asioita. Että välillä on ihan okei syödä sokeria, kohta on tammikuu ja suurten elämänmuutosten aika, ainakin naistenlehtien mukaan. Että nämä kuukaudet menevät hurjan nopeaan, vauva kasvaa joka päivä eikä ensi viikko ole samanlainen kuin tämä, että toiset asiat helpottuvat ja toiset vaikeutuvat, mutta ettei minun nyt vielä tarvitsekaan tietää mitä aion tehdä ensi kesänä.
Mutta en jaksa olla positiivinen. Minä kyllä pärjään, koska olen vuosia pärjännyt, mutta sekin on oikeastaan väärä asenne. Koska välillä pitää ottaa pohjakosketus, että ymmärtää pysähtyä tai vaihtaa reittiä. Jos köli hipoo koko ajan pohjaa, se naarmuuntuu ja hidastaa tahtia joka tapauksessa. Eikä niistä samoista salmista välttämättä nyt pääse mistä aiemmin, koska vedenkorkeus muuttuu, ja jäätilanne.
Kaikki tuntuu kököltä. Kaikki vertaukset. Jokainen sana.
Enkä kaipaa kannustavia kommentteja. Minä tiedän! tekee mieleni huutaa. Mutta joskus, joskus minä haluankin vain velloa ja mököttää. Aina ei tarvitse yrittää enempää kuin jaksaa. Joskus voi olla sitä mieltä, että elämä on juuri nyt ihan kamalan kurjaa, vaikka salaa tietää ettei ole. Mutta ei ole pakko pärjätä. Ei ole pakko.
Tähän päättyy valitusvirsi. Vauva nukkuu pitkiä päikkäreitä parvekkeella. Aion syödä lounasta salaatin kanssa, pullakahvit join jo, ja katsoa lisää lakimiesviihdettä, josta en ymmärrä juuri mitään ja silti siitä nautin. Tällainen tiistai.
