Rakasta itseäsi – syö rennosti

Lupailin juttua rennosta painonhallinnasta ja tunnesyömisestä. Rennon painonhallinnan käsite on tullut tutuksi lähinnä Patrik Borgin kautta, jonka ajatuksiin voi tutustua miehen blogissa. Aloittelijan saliohjelmaa etsiessäni törmäsin tähän artikkeliin, johon ”Pöperöproffakin” blogissaan viittaa eli Rento vs. tiukkis – joustava ja rajoittava syöminen vertailussa, jossa kolahti moni asia, joita olen omassa painonhallinnassani ja elämäntapamuutokseni syövereissä miettinyt. (Alkuperäisessä tekstissä on lähdelinkkejä, jotka olen poistanut lainauksistani. Ao. lainaukset ovat siis tuosta blogikirjoituksesta, ellen toisin mainitse.)

Olen aina syönyt karkkia. Aina. Myös silloin, kun aloitin elämäntapamuutokseni ja ryhdyin toden teolla laskemaan kaloreita. Määrät vähenivät hyvin nopeasti erittäin kohtuullisiksi, mutta minua auttoi se, että saatoin syödä edes vähän. Petteri Lindblad kirjoittaa tiukkiksien ruokavaliosta: ”Jotkut heistä ovat esimerkiksi sitä mieltä, että hyvin pienikin (epäterveellisen) herkun määrä ruokavaliossa on väärä signaali, joka toisaalta pitää makean ja epäterveellisen himoa päällä, toisaalta kieroutuneesti antaa ihmiselle palkinnon herkun muodossa.” Itse en kokenut sitä näin, vaikka tiedostin, että pieni herkuttelu saattaa ratketa isommaksi. Minua auttoi se, että useimmiten päätin herkun suuruuden etukäteen ja silloin myös nautin siitä. Koska paheeni on lakut ja salmiakki, syön vain yhtä makua kerrallaan. Himo häviää usein nopeasti, moni herkuttelija tunnustaa, ettei karkin tai suklaan maku kanna kovin pitkälle, lopulta kyse on vain leukojen louskumisesta ja siitä, ettei osata lopettaa syömistä.

”Tiukka rajoittaminen näyttää toimivan juuri päinvastoin: se on yhteydessä hallinnan menettämiseen syömisen suhteen, sekä korkeampaan painoon. Mikä taas on erityisen huolestuttavaa, on se että rajoittaminen lisää myös ahmimisia.” Törmäsin ja törmään Kalorilaskurissakin näihin rajoittajiin. Tuntui, että monelle painonpudotus oli laihdutuskuuri: nyt näin ja huomenna saan herkutella. Itse yritin lähteä prosessiin niin, että se olisi pitkäaikainen muutos ja itseni tuntien tiesin, ettei minun kannata kieltää itseltäni herkkuja. Kohtuullistin niiden määrää ja oli joskus päiviä, että karkkipussin syötyäni (irtokarkit ovat paholaisesta, koska vaihtuvat maut auttavat ahmimaan pidempään) en olisi saanutkaan syödä juuri muuta. Yritin ajatella, että minulle on päiväksi suotu tietty määrä kaloreita ja minun tehtäväni on jakaa niitä niin, että söisin terveellisesti ja saisin pidettyä nälän poissa. Aika nopeasti sitä oppi tietämään, että berliininmunkki vastaa reilua lounasta ja että sen kalorit on poissa siitä kaikesta terveellisemmästä ruoasta, jota saisin syödä vatsani täytteeksi.

”Henkilö, joka kokee herkuttelusta syyllisyyttä, omaa heikomman kyvyn kontrolloida syömisiään. Hänen painonhallintansa on myös vähemmän tuloksellista: henkilön, joka syyllistää itseään herkuttelusta, ei ainoastaan ole vaikeampi pudottaa painoaan, vaan hän myös lihoo herkemmin aloituspainoonsa kuin henkilö, joka antaa itselleen luvan nauttia herkuttelusta.” Usein tuli vastaan niitä tyyppejä, jotka antoivat piut paut koko projektille, jos jonain päivänä tuli syötyä vähän pullaa. Että loppupäivällä tai -elämällä ei ole mitään väliä, koska ei onnistuttu vastustamaan kiusausta niillä työpaikan iltapäiväkahveilla, kun oli tullut syötyä huono lounas ja muutenkin otti päähän. Itse pyrin suhtautumaan näihin niin, että noudatin muun päivän sitä itse luotua syömisrytmiä ja valitsin ehkä vähän kevyemmän iltasalaatin, mutten nipottanut jos päivän vaje jäi aiottua pienemmäksi. Olen myös tähän päivään asti ollut sitä mieltä, että mässäily- ja repsahduspäivätkin kannattaa kirjata laskuriin, koska niistä on tarkoitus oppia jotain. Jos jättää koko päivän merkkaamatta (eli äksää sen, x-päivistä meillä puhutaan), tuntuu että sen oletetaan katoavan johonkin. Kuitenkin ne päivät todennäköisesti vaikuttavat jollain tavalla esimerkiksi painoon, joten ne tulisi kohdata silmästä silmään.

Puhuin ja puhun edelleen mieluummin elämäntapamuutoksesta. Ja se on se, mihin moni laihduttaja kompastuu. Se, että asioiden pitää muuttua pysyvästi. Että ei ole enää paluuta jokailtaiseen karkkipussiin, mikäli haluaa elää terveellisempää (ja hoikempaa) elämää. Petteri Lindblad huomauttaa, että rajoittava syöminen voi olla tehokkaampaa kuin liiallinen rentous, mutta joustava on vielä parempi. ”Joustava saattaa olla epäsuosittu menetelmä siksi, että sitä on huomattavasti vaikeampi opetella ja noudattaa. Painonhallinta ei ole pelkkää kaloreita ja ruokien ravintoainesisältöä. Painonhallinta on ELÄMÄNHALLINTAA. Siinä muutetaan ihmisen tapaa käyttäytyä ja elää elämäänsä.”

Vähän välillä kadehdin niitä tyyppejä, jotka ilmoittavat suhtautuvansa ruokaan kuin polttoaineeseen, että se on keholle välttämätöntä ja sitä tarjoillaan sille otollisessa muodossa. Välillä kadehdin, mutta haluan itse myös nauttia syömisestä ja erilaisista mauista, sekä pystyä joskus nautiskelemaan. Enkä halua jo olemassa olevien ruokarajoitteiden lisäksi rajoittaa ruokavaliotani niin, etten koskaan pystyisi syömään ulkona tai menemään kylään. Herkuistakin voi kieltäytyä tai niitä voi syödä kohtuudella, olen kokeillut!

Mutta monelle ruoka ja syöminen on paljon muutakin kuin nautiskelua. Tunnistan itsessäni vieläkin liian täyden vatsan tuoman valheellisen turvallisuuden. Sen, että syö tunteitaan turraksi. Että syö, koska on paha olla. Syö, koska syö väärin ja tasapainoa korjatakseen pitää syödä vielä vähän lisää väärin. Ja myös sen, että syö, koska se on kivaa ja onnellinen.

Jos on ruokavaliossaan kovin rajoitteinen dieetin ajan, ei koskaan opi tunnistamaan niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli syödä vain syömisen takia. Jos noudattaa ylhäältä asetettua aikataulua ja ruokien määriä, ei opi kuuntelemaan kehoaan. Patrik Borg on kirjoittanut kaloreiden laskemisesta ja siitä, että elämästä tulee kaloripeliä. En tiedä, millä onnistuin itse välttämään sen. Ehkä sillä, että yritin saada ravintoarvot ympyrässä kohdilleen (hiilarit, rasva, proteiinit, niitä pysyy säätämään virallisista ravintosuosituksista vaikka minkälaisiksi), että yritin saada sen puoli kiloa kasviksia päivässä, että yritin jakaa kalorit kohtuullisen tasaisesti eri aterioille.

Ehkä siksi, etten koskaan kieltänyt itseltäni mitään. Jos tuli syötyä liikaa tai liian kaloripitoista, yritin miettiä, mistä tarve sellaiseen syömiseen mahdollisesti kumpuaa. Mietin aktiivisesti suhdettani ruokaan ja sitä, mitä vajeita yritin liiallisella syömiselläni mahdollisesti paikata. Moni syö suruun. Moni syö myös iloon. Eikä tästä tosiaan kauan ole, kun itse lääkitsin väsymystä väärällä ruokavaliolla ja jättämällä liikunnan kokonaan pois.

Suurin osa meistä tietää paremmin. Me ihan oikeasti tiedämme, että suklaassa on paljon kaloreita ja ettei voi olla terveellistä vetää sitä levyllistä joka päivä. Me tiedämme ruoan ravintoarvoista ja kaloreista ehkä enemmänkin kuin pitäisi. Me tiedämme. Tärkeämpi kysymys on se, miksi me emme tee. Itse olen löytänyt tähän vaivaan lääkkeen kohtuudesta. Vaikka julistan painotavoitteita, olen valmis joustamaan niistä, jos näyttää siltä, että hyvinvointi kärsii liian nopean painonpudotuksen yrityksestä.

Borg pointtaa mielestäni hienosti sen, että mikäli lasket kolmatta vuotta kaloreita, on aika lopettaa se. Itsekään en ole laskenut kaloreita vuodesta 2010 jatkuvasti vaan aina tietyin väliajoin. Minä tarvitsen sitä, että palaan jälleen ruotuun. Nautin myös niistä käyristä, joita laskuri piirtää ja siitä, että jos paino ei juuri nyt putoakaan, tiedän syöväni kulutustani vähemmän ja että pudotus on ennen pitkää edessä. En nipistä liikaa syömisistäni, mutta en myöskään repsahda. (Kannattaa myös lukea miksei alle 1500 kcal:n laihdutuskuureja.)

Samaan aikaan odotan jo ylläpitovaihetta. Sitä, jonka olen jo saavuttanut. Etten enää kirjaa syömisiäni ylös, enkä laske jokaista suupalaa. Mutta että kaloreita laskiessani olisin oppinut käyttämään riittävästi kasviksia ja vihanneksia sekä rakentamaan ateriani niin, ettei niiden pääraaka-aineena ole se kaikista ravintoköyhin ja kaloririkkain osuus. Että voisin toisinaan ”kontrolloidusti lipsahtaa” ja luottaa siihen, että kokonaisvaltaisesti terveellisempi ruokavalioni kestää sen, että syön sen palan suklaakakkua jonain päivänä (en jokaisena päivänä).

Minulle Kalorilaskuri mahdollisti sen, että muutos lähti käyntiin. Sittemmin olen joutunut nöyrtymään ja palaamaan korjaamaan tapojani, koska en ole oppinut kerralla, mutta en ole koskaan antanut kokonaan periksi. Monelle meistä se perinteinen muutos on vain liian hidas. Koska eivät nämä Patrik Borgin neuvot huonoja ole: Laihdutus pysyvästi tehdään näin – perässä vaan ohjeiden mukaan. ”Vuoden verran tuossa opettelussa helposti menee”, toteaa Borg. Voi olla, ettei siinä vuodessa saa ihan hirveitä muutoksia aikaan. Koska ruoka, syöminen ja liikkuminen ovat harvoin irrallaan muusta elämästä. Ja muutoksen tekeminen on raskasta. Jonkun ohjelman avulla on helppo saavuttaa mitattavia tuloksia: painon putoaminen, vyötärön kaventuminen, mutta jos ohjelmasta ei voi tai pysty pitämään kiinni koko loppuelämää, on paluu entiseen todennäköisempi kuin itsekään tahtoisin uskoa.

Samoin itsekin tunnustan ja tunnistan tekemäni virheet, korjaan kurssia ja yritän purjehtia kohti parempaa loppuelämää, koettaen olla kuuntelematta sokerin (ja rasvan) valheellisia viestejä, joita voi lukea alla olevasta kuvasta.

(Itseänihän vain hellin, kun valitsen karkkipussin ja sohvannurkan.)