Linssin läpi
Sain joululahjaksi kameralahjakortin. Käytin sen. Nyt minulla on kamera. Se on omassa laukussaan minun laukkuni sisällä. Se oli minulla eilenkin matkassa, kun kävimme katsomassa Yayoi Kusaman näyttelyn, emme sentään ihan viimeisenä viikonloppuna, mutta jonotimme silti. Ihanat, suomalaiset laumasielut, oli ensimmäinen ajatukseni parijonon nähtyäni.
En ottanut näyttelyssä yhtään kuvaa. En kännykällä enkä uudella kamerallani. En etenkään uudella kamerallani, koska en osaa vielä kunnolla käyttää sitä, enkä siinä tungoksessa halunnut ruveta harjoittelemaan.
Ehdin siis hyvin tarkkailla kanssaihmisten toimintaa. Kurpitsahuoneessa (tai mikä se oli se se keltapilkullinen) todistin seuraavaa: mies pistää puhelimen kurkistusluukkuun, ottaa kuvan ja katsoo sitten vasta itse, ihmisenä, kokemuksena. Ottaa kuvan, ennen kuin on varma, pitääkö kuvaa edes ottaa.
Myös Julia on blogissaan pohtinut esim. keikoilta otettujen videoiden funktiota. Näyttelyssä minulle tuli vähän samanlainen olo. Että miksi pitää niin tarkkaan tallentaa se kaikki ja eikö se jollain tavalla syö sitä kokemusta. (Instagramista löytyy miljoona räppäisyä tägillä #hamhelsinki ja #yayoikusama. Jälkimmäisellä myös upea valoteos, joka ei päätynyt Helsinkiin asti. Sieltä voi siis katsoa lohdukseen, jos ei ehdi enää näyttelyyn.)
Minä voisin mennä HAM:iin uudestaan kameran kanssa. Rauhallisena hetkenä. Nyt minä tietäisin, mitä minä haluaisin kuvata, ja miten. Eilen en vielä tiennyt.
En minä halua kuvata kaikkea. En minä näyttelyssäkään nauttinut kaikesta. Eilen puhuimmekin miehen kanssa, miten vaikeaa minkään on enää kolahtaa, kun on nähnyt niin paljon, kun niin paljon on ulottuvilla. Siksi olen onnellinen, jos yksikin asia pysäyttää. Eikä välttämättä kohtalokkaasti, dramaattisesti. Se voi olla myös leikkisää, jokin sellainen joka tekee iloiseksi.
Kusaman pilkut eivät tehneet minua iloiseksi. Mitä pidemmälle näyttelyä mentiin, sitä ahdistuneemmaksi tulin, varmaankin sen takia, että ymmärsin minkälainen pakkomielle Kusaman taiteen takana on. Niin kai yleensäkin, tarve sanoa jotain, mutta tuntui ettei Kusamalla yksinkertaisesti ole muuta keinoa hallita sisäistä rauhattomuuttaan kuin tehdä taidettaan. Että se todellakin on pakko, eikä siinä ole mitään vapaaehtoista.
Sitä silmällä pitäen tuntuu hassulta, että Äärettömyyden peilihuone – Elämän ylistys, 2015 -installaatiossa oli rauhaa, leijuvaa unenomaisuutta.
Minä voin kuvitella jollain tavalla geneerisen Kusama-kirjoituksen. Alussa on hurjasti kuvia, useasta eri teoksesta. Sitten kerrotaan missä on käyty ja mitä on nähty, kenties lyhyt biografia taiteilijasta, sitten mahdollisesti sekin, missä käytiin sen jälkeen syömässä. Visuaalista, kyllä, mutta minulle myös pintaa. Enkä halua mollata ketään, minähän sentään olen menossa ”Näin saat lisää lukijoita blogillesi” -koulutukseen, jonka antia varmasti on laadukkaiden kuvien lisääminen tekstin sekaan. (Jostain syystä kyllä odotan, että saan vielä viestin koulutuksen yllättävästä täyttymisestä.)
Nyt minulla on siis hyvä kamera, jota haluan myös opetella käyttämään. Mitä minä sitten haluan kuvata? Ei minusta ole vieläkään siihen, että ottaisin peiliselfien tai edes kuvan sushiannoksestani, silloinkaan kun minulle tuodaan viattomasta pyynnöstäni lempinigirejäni ilman seesaminsiemeniä ja joudun tunnustamaan, että voisin ottaa niitä vaikka neljä kappaletta, koska ne ovat suosikkejani ja minulla on heti ahne, possumainen olo. En siis halunnut kameraa voidakseni paremmin tallentaa arkeani blogia varten, koska en tee sitä nytkään.
Milloin minä haluan katsoa linssin läpi? Mitä minä haluan nähdä? Kamerassani on etsin ja se oli yksi niistä vaatimuslistalla olevista asioista, joita en tiennyt olevankaan, kun ensimmäisen kerran menimme kamerakauppaan ja sitten tuntui siltä, että miten voisin edes kuvata ilman etsintä. Toiset voivat ja osaavat ottaa upeita kuvia niin, mutta minulle tulee siitä samanlainen olo kuin puhelimella kuvaamisesta, käsi ojossa edessä ja räps vaan, sen suuremmin miettimättä.
En siis todellakaan lupaa, että blogini kuvamateriaali parantuisi jotenkin huikeasti. Edelleenkin täällä saattaa näkyä Pixabayn ilmaisia kuvia, kuten vaikka tuo Kusaman teos. Yhä yritän olla käyttämättä kuvia ilman lähteitä (ei, edelleenkään kuvalähde ei voi olla Google tai Pinterest).
Mitä minä haluan tallentaa? Mitä minä haluan näyttää, mitä minä haluan katsoa? Sillä sitä minä mietin, kenelle ne eilenkin museossa otetut kuvat on tarkoitettu. Kun ne on otettu ja pistetty jakoon sosiaaliseen mediaan niin onko niiden tarina siinä? Miljoonia kuvia muistikorteilla, joiden kohtalona on jäädä haudatuksi sinne. (Kuvakirjojen tekeminen on listalla, haluaisin sellaiset häistä ja ristiäisistä. Vauvakirjaankin on tarkoitus kerrankin tulostaa kuvia.)
Teksti on minun työkaluni. Kuvien rakentaminen sanojen kautta. Mutta prosessi toimii myös toiseen suuntaan. Visuaalisuus synnyttää mielikuvia, ajatuksia, lopulta lauseita ja tarinoita. Niinpä on mielenkiintoista nähdä, kuinka suuri osa tulevista otoksistani on omakuvia, kuinka paljon voin vihdoinkin kuvata lähikatujen kasvustoja, mihin minun katseeni tarttuu. Luulen kuitenkin, että kuvausreissuista tulee ainakin jollain tasolla itsetarkoituksellisia, että minä kauniina päivänä otan kameran mukaan vaunulenkille, eikä silloin olekaan tarkoitus tehdä uutta kierrosennätystä vaan katsoa maailmaa linssin läpi ja toistaa sitä kennolle, kohtuudella.
Minkälaisilla kameroilla sinä kuvaat, vai kuvaatko? Minkälaisissa tilanteissa? Ja onko varmuuskopiointi hoidettu, vai ovatko kuvat todella vaarassa kadota kokonaan?