Yksi iso kysymys, monta pienempää eikä juurikaan vastauksia

Ihan sellainen pieni ajatus hiipi mieleeni, kun pohdin Lilyn blogikoulutuksen antia. (Ei siellä keskityttykään kuviin, kuten kuvittelin, koulutuksen ansiokasta sisältöä on kuvattu täällä ja astetta humoristisemmin täällä.)

Sen toisen ajatuksen seuraksi, joka kyseli että mikä ja miten ja milloin, joihin vastaus on useimmiten hyvin samankaltainen: hajanainen ajatus, juuri siten kuin se sattuu ulos tulemaan, ja nykyään yleensä iltaisin väsyneenä sohvalla. Tämä ajatus siis jatkojalostui sellaiseksi, etten taida juurikaan pohtia blogin lukijoita tai seuraa kävijäkäyriä tai mietiskele, että minkälaista sisältöä siellä toisella puolella oikeastaan haluttaisiinkaan lukea.

Mutta se pieni ajatus. Sepä se on kovin kiusallinen. Se kun on seuraavanlainen:

Voisiko olla niin, mitenkään, mahdollisesti, että en halua panostaa blogiin sen enempää kuin teen, ei suinkaan sen takia etteikö minua kiinnostaisi vaan siksi, että niin kauan kuin kuvittelen olevani jotenkin marginaalissa ja tekeväni tätä vain huvin vuoksi, kuvittelen jotenkin välttyväni pettymyksiltä sen suhteen montako lukijaa, kommenttia tai sydäntä mikäkin kirjoitukseni saa?

Toisin sanoen: enkö (jälleen kerran) uskalla pettymyksen pelossa panostaa tarpeeksi?

Väitän vain leikkiväni. Huvikseni täällä kirjoittelen.

Kuitenkin katson lukijamäärät. Iloitsen tietysti nykyisistä tykkäyksistä ja toisten huomioista, mutta kaipaisin niitäkin enemmän. Koen huonoa omaatuntoa, jos en ehdi kirjoittaa kolmeen päivään. Ja mietin, että miten muut sen tekevät. Luovat suositun blogin. Miksen minäkin osaisi.

Jätän kaiken kuitenkin vähän puolitiehen. En ole anonyymi, mutten kuitenkaan rehdisti omalla nimelläni. (Nimimerkkiä voisinkin vaihtaa, jos se olisi mahdollista.) En anna tekstien hautua yön yli, en toimita niitä myöhemmin. Harvemmin ajastan mitään tai suunnittelen mitään kovin suurellista sarjapostausta (jouluvalmistelukalenterini oli tästä poikkeus). En erityisesti hakeudu tilanteisiin voidakseni blogata niistä. En ota kuvia tapahtumista voidakseni myöhemmin kuvittaa niillä huomioni blogiin, kuvia on jos on.

Miksi minä ajattelen, että minun olisi oltava perustavanlaatuisesti toisenlainen voidakseni olla mielenkiintoinen ja useamman ihmisen lukulistalla?

Toki tiedän, ettei minusta tule 25-vuotiasta, Helsingin kantakaupungissa asuvaa, timmiä kuntosaliharrastajaa, joka juo vihersmoothieita. 

Eikä sen puoleen puutalossa asuvaa kahden lapsen äitiäkään. (Tälläkin voidaan viitata kahteen keskenään hyvin erityyliseen blogiin, joita molempia myös luen. – Niin ja tähän on silti suuremmat todennäköisyydet kuin tuohon ensimmäiseen vaihtoehtoon.)

Vastatakseni itse itselleni asettamaani kysymykseen, totean savolaiseen tyyliin: suattaap olla näin tai suattaap olla olematta. Ja vaikka olisikin, on silti pohdinnan paikka, että miksi sitten minun pitäisi panostaa juurikin blogiin, eikä johonkin muuhun elämäni osa-alueeseen. Olenhan todennut jo useasti, etten haluaisi blogata ammatikseni, mutta sydäntäni sykähdyttää silti jokainen kaupallinen sähköposti, joka jollain tavalla liittyy blogiini. (Otan hetkittäin huomioon myös sen, että tuotan koko ajan ilmaiseksi sisältöä verkkoon. Sisältöä, jonka aktiivinen kuluttaja olen itsekin, mutta jonka tekemisestä ehkä pitäisikin maksaa jotain. Mutta tämähän on vain kiva harrastus…)

Tuon koulutuksen jälkeen olin siis täynnä sitä sellaista tekemisen meininkiä, joka muistuttaa hieman maanisuutta, kun vain taivas on rajana. Voin tehdä mitä vaan! Sitten tulin kotiin ja kellahdin sängylle imettämään ja ihmettelemään. Sama jatkuu. Jollain tavalla jopa koko blogin päivittäminen koki pienen notkahduksen: tämä ei ole nyt riittävän suunnitelmallista, mistä minä nyt keksin tälle sopivan hakukoneotsikon, en vieläkään tiedä minkälainen tyyppi blogini olisi. 

Voi jos minulla olisi aikaa. 

Minä tekisin niin laadukasta sisältöä. Ilmeisesti ilmaiseksi, kun en kerran halua myydä mielipiteitäni.

Siinä on samaa ristiriitaa kuin koulutuksesta saadussa lahjakassissa. (Ihanaa, kerrankin, myös minulle. Ah, mitä täältä löytyy, voi jee, miten voi olla että jotkut saavat tällaisia kenties jopa viikottain!) Oikeasti kassissa oli paljon hyödyllistä, ihan arkista käyttötavaraa, mutta tällaisena aliostajana ja olevinaan kriittisenä kuluttajana koin silti vähän huonoa omaatuntoa: miten voin sanoa yhtä ja sitten kuola valuen kantaa kotiin kassin, jonka sisältöä en pysty edes arvailemaan.

Tässä ollaan siis kovin monella tasolla. Niin monella, että pientä mieltä alkaa pyörryttää.

Ja koska tapoihini kuuluu, että kirjoitukset tuutataan heti eetteriin sen kummemmin miettimättä, olisi nyt aika koota jonkunlainen loppulause tähän.

Blogini on kai vähän kuin allaoleva valokuva. Automaattiasetuksilla ei onnistunut, sitten säädin valotuksen kanssa. En hakenut tätä, en nähnyt tätä linssin läpi, en tiennyt tällaista mahdollisuutta olevan olemassakaan, mutta tulihan siitä silti aika hieno. Eikös vain?

Mutta olisihan se hienoa osata ottaa näkemyksensä mukaisia valokuvia eikä julkaista vain vahingonlaukauksia.