Joissain asioissa on enemmän järkeä kuin toisissa

Sitten minä kirjoittaisin siitä, kuinka purjehduskurssi on varattu ja kuinka syksyllä ehkä pitääkin siirtyä Kroatiasta suoraan Wieniin kulkematta lähtömaan kautta, kunhan on ensin testattu Levin reissulla että miten lentäminen sujuu – 

ja tekisi mieleni sanoa, että elämä on niin paljon kaikkea muutakin, 

että viikonloppureissun syynä on hautajaiset (jotka itken varmaan läpi, vaikka vainaja ei ollut edes kovin läheinen)

ja vältän kirjoittamasta siitä, että meillä käy siivooja, koska se tuntuu niin, setääni lainaten, porvarilliselta, niin kuin toisille tarpeeksi vahva kahvi,

kuinka haluaisin hehkuttaa aamupäivän jumppaa ja lounasta ”tyttöjen” kanssa, mietin miksen voisi sanoa naisten? ja kuinka sain taas minulle räätälöidyn annoksen,

miten olen aloittanut herkkujen karsimisen,

mutta myös kiroillut vaa’alla,

yrittänyt kiittää kroppaani siitä miten se suoriutui raskaudesta, 

silti huolella ruoskinut itseäni peilin edessä –

 

 

enkä ollenkaan siitä

kuinka väsynyt olen
miltä tuntuu nukuttaa vauvaa toista tuntia
kuinka monta minuuttia päivästään voi käyttää sen pohtimiseen, milloin syö sallitun herkun
miten toiset ehtivät kirjoittaa kirjan äitiyslomallaan, koska ”kaikkeen riittää aika, jos oikein tahtoo”
ja sitten todennut etten oikein tahdokaan mitään.
 

 

Edes kirjoittaa siitä, kuinka aurinkoisena sunnuntaina käymme geokätköilemässä ensimmäistä kertaa vaunujen kanssa ja syömme keskinkertaisessa s-ketjun ravintolassa lähiöasemalla, mutta kuvissa ainakin paistaisi aurinko, burgeri olisi iso ja möhö, maksapihviannoskin melkein valokuvauksellinen. Vähän kotikutoista, mutta mukavaa.

 

 

Ja jättää kertomatta, kuinka aamulla olin niin huonolla tuulella, etten olisi taaskaan halunnut lähteä mihinkään, en olisi halunnut lähteä enkä jäädä, tuntui että joka paikassa on huono olla enkä kaipaisi mitään muuta kuin hyvää oloa, rentoutumista, tervettä selkää, pääkivutonta päivää, sellaista oloa etten kuola valuen ajattelisi lakritsipussia ja sen tummaa, mehevää pehmeyttä, laku toisensa perään, melkein koko pussi kerralla ja illalla loput.

 

Näkökulmaeroja, sanoisi joku. Minä väitän vähän valehteluksi.

 

Mutta en osaa päästääkään lähelle. Satoja hienoja otsikoita. ”Näitä asioita kadun eniten vanhempieni kuoltua.” Mietin, miksi kirjoittaisin. 

 

Aamupalapöydässä tuhahtelen koneelle ja mies kysyy, onko internetissä taas joku väärässä, ainahan joku on, hauskat jutut eivät ole hauskoja, vain ärsyttäviä, ja sitten on niin paljon kaikkea turhaa.

 

Mutta kun luen kirjoja, yhden kahdessa päivässä, kaksi neljässä, olen ähkyssä, sama mies kysyy että kuoleeko siinäkin kirjassa joku ja minä sanon että sivuhenkilö vain (tai niin minä luulin), ja silti minä olen siellä sairaalavuoteiden vieressä,

 

koska niin paljon kuin elämässä onkin ensimmäisiä kertoja,
on jokin väistämättä myös viimeinen
(olenko kirjoittanut tästä jo?)
eikä sen tarvitse olla edes mitään kovin dramaattista
voi vain olla että jonain päivänä sitä istuu keinuun
eikä sitten enää ikinä
ehkä vain siksi ettei tule ajatelleeksi

mutta ne draamaattisemmat versiot saavat valvomaan öisin ja kyseenalaistamaan kaiken järkevyyden,

onneksi poikamiehen polvistuessa kosintaan (kenties?) alkaa seuraavalla viikolla huippumallien metsästys.

 

Sellaistakin elämäni on. Purjehdusta ja suuria matkasuunnitelmia. Kaikkea paljon arkisempaakin. Pieniä ja suuria hetkiä. Päivästä toiseen toistuvia hammaspesuja ja iltasuihkuja. Sisälle kulkeutuvia pieniä kiviä. Unen itsenäiseen etsimiseen hermostuva vauva. 

Kaiken takana jyskyttää ajatus: työ, työ, työ, työ, raha. 

Ja tahdon sittenkin. Mietin, ehtiikö kahdessa viikossa kirjoittaa kirjan. Tahtoisin ainakin kokeilla.

 

 

(Kiitos inspiraatiosta, Laura.)

 

(Joskus arki on makaronilaatikkoa päivästä toiseen. Toisinaan siitä riittää myös kavereille. Parhautta, sanoisin.)