Arjen alkumetreiltä

Meillä sairastettiin ei tässä kohtaa ole ns. äiti-passiivi, vaan toteamus siitä, että tässä perheessä on viime aikoina sairastellut useampi kuin yksi yksilö, tarkemmin sanoen kaksi, poika ja minä.

Siinä missä poika aloitti tekemällä hampaita ja valvomalla öitä, minä sairastuin sellaiseen flunssaan, joka hiipi päälle hyvin vaivihkaa, ensin vain vähän varoitteli ja sitten pahenikin juuri siinä kohtaa, kun luulin pahimman jo taittuneen. Vieläkin on otsaonteloissa painetta. Takana on siis huonoiten nukuttu pariviikkoinen miesmuistiin. Olen silti moneen kertaan ollut onnellinen, etteivät tällaiset osuneet reissuillemme, emmekä lähteneet pääsiäisenä mihinkään. Yhteinen aika tosin kutistui vähän pienemmälle pinta-alalle, perheen miespuoliset jäsenet hoitivat parinakin päivänä kärryttelyt äidin jäädessä nukkumaan päiväunia tai vain huojumaan sohvalle kasvavan nenäliinapinon viereen. Miten aivastelu voikin olla niin totaalisen ärsyttävää?

Kaikki muu onkin sitten ollut iloisesti pausella.

Sitähän nimittäin makaa iltaisin sängyssä ja ajattelee mitä kaikkea voisikaan elämässään tehdä, kunnes muistaa että nenä vieläkin vuotaa ja että kenties kannattaisi ottaa vielä hetken aikaa rennosti. Ja ei, ne eivät ole mitään pieniä juttuja, eivät sellaisia että ehkä voisin vihdoinkin keittää sitä mannapuuroa vaan lähentelevät maratonia ja koko ammatillisen uran uudelleenjärjestelyä. Siksi kai tällaiset pysähdykset ovat tervetulleita. On aika lailla pakko nauttia hetkestä, koska voimat eivät riitä muuhun. 

Näkyyhän se täällä bloginkin puolella. Elämä on ollut aika lailla kotia ja vauvaa, ja koska en halua kirjoitella pojan elämästä sen enempää, ei ole ollut sanoja. Tai on ollut, siihen yksityiseen päiväkirjaan, jota olen taas hiljalleen ruvennut pitämään, jonne voin kirjoittaa arjesta pieniä asioita, mutta myös kaataa ahdistusta ja epävarmuutta. Sillä niitä kyllä on ollut. Kipeä kroppa vaikuttaa minulla väkisinkin myös mieleen ja unen puute ajatuksiin. 

Joskus ärsyttää se, että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä enemmän on sellaisia asioita ja ajatuksia, joita ei voi korjata, jotka on vain pakko hyväksyä (ellei halua tulla hulluksi), että elämä on yhä epätäydellisempää ja että on paljon langanpäitä, joita ei koskaan solmita siististi nippuun. Elämä on vähemmän dramaattista kuin teini-ikäisenä, koska elämä sellaisenaan on jo ihan riittävän jännittävää, ilman että siitä pitäisi erikseen yrittää tehdä itseään suurempaa.

Minussa kulkee koko ajan hieman melankolinen pohjavire, ja näinä päivinä se on ollut taas aiempaa vahvempi. Onneksi sen kanssa osaa sentään jo jotenkin elää, eikä ole tarvetta lähteä toteuttamaan niitä kaikkia suunnitelmia, joita putkahtelee mieleen juuri ennen unta. Niistä osan ehtii jo unohtaakin ennen aamua, ja hyvä niin.

Ja niin arki on taas täällä. Yllättävän lyhyissä sykleissä tapahtuvia asioita, vasta hetki sitten päiväunilta poimittu poika pitääkin jo istuttaa syöttötuoliin ja maistella lounasta. Hyvä että jollain on rutiinit, itse varastin unta vielä aamupala-aikaan ja olen yhä yöpaidassa. Minun päiväni on hädin tuskin siis käynnistynyt, mutta pojalla se on jo lähes puolessa. 

Tänään on taas hyvä päivä muistella millainen minä olen.