Keskiviikko

Kävin juuri läpi Kroatian lomakuvat. Siis kävin vasta läpi ja laitoin toiseen kansioon nopeasti katsottavaksi matkalla osallisena olleille. En muokannut millään tavalla, en rajannut, suoristanut, lisännyt valotusta tai kontrastia, kävin vain läpi ja valitsin edes jotenkin onnistuneet. Siinäkin meni tovi, moisessa klassikossa, siis siinä miten vältellään sitä mitä varsinaisesti piti tehdä.

Ja sitten siitä voi tulla kirjoittamaan blogiin.

Miten välttelen kirjoittamista. Eilen iltapäivällä hoidin samaan aikaan mökin sähkökatkoa ja vihdoinkin kirjoitin. Reilut kolme sivua, ihan mössöä. Ja jossain siellä kuitenkin on se oma ääni.

Tiedän, että minun pitäisi vain kirjoittaa. Tuottaa tekstiä ajatusteni selvittämiseksi ja editoinnin pohjaksi. Nythän kirjoitan väärässä järjestyksessä, kohtauksiin tulee sellaista informaatiota, joka lopullisessa muodossa pitäisi tulla jo aiemmin, mutta johonkin se on nyt laitettava, kirjoitettava auki, annettava ajatuksille tilaa.

Koska vaikka ajatuksissa on jo paljon, on lopputuloksessa vielä vähän jotain enemmän.

Lopulta kirjoittaminen siis painottuu näihin iltapäivän tunteihin. Lyhyessäkin hetkessä tunnun saavan aikaiseksi. Mutta sitten, en tiedä, tarvitsenko kuitenkin ne päivän tunnit, kuvien selaamisen ja uusien kenkien vilkuilunkin, kaiken sen muun voidakseni keskittyä hetkeksi.

Vai riittäisikö sittenkin iltaisin tai viikonloppuisin varastettu parituntinen?

(Viime perjantai.)