Kaikki se ihanan kamala, johon vain salakavalasti tottuu
Aina välillä naurattaa, että aloitin tämän blogin kertomalla ensiaskeleistani kuntosalilla. Elämäntapamuutoksia on tässä matkan varrella tullut jo useampi, esimerkiksi yksi raskaus ja lapsi. Salikortti on jäänyt hyllylle eikä minusta vieläkään ole kuoriutunut maratoonaria. En ole silti unohtanut hyvinvointi-aspektia ja yksi viimeaikaisista inspiraationi lähteistä onkin ollut esimerkiksi Vastaisku ankeudelle -blogi, jossa toki juostaan ja ollaan aika lailla liikunnallisempia kuin itse olen, mutta jossa on viimeisen vuoden aikana tehty aikamoisia muutoksia elämään. Ja siksi, että erityisesti lähtötilanteesta tunnistan itseni ja näin ollen ajattelen, että toivoa on.
Olen siis ajatellut kirjoittaa hyvinvoinnista, mutta ennen siirtymistä siihen minun pitää ehkä kirjoittaa pahoinvoinnista. Koska lähtötilanteen tunnustaminen on mielestäni paras tapa aloittaa muutos.
Se ei ole helppoa eikä kivaa. Voin kepeästi tunnustaa olevani hillittömässä sokerikoukussa, jopa niin että herkkuja menee useaa eri lajia samana päivänä. Olen oikeasti lähettänyt miehelle viestin, jossa pyydän tuomaan kaupasta herkkuja, ehkäpä karkkia, koska olen jo syönyt pullaa ja jätskiä ennen tavallisen työpäivän päättymistä. Olen siis ruokkinut vauvavuoden väsymystäni täysin väärin. Suuresti en siitä halua itseäni syyllistää, tiedän että olisin voinut tehdä toisin, en tehnyt. Olen jo useamman kuukauden ajatellut, että muutoksen on tultava, mutta sen esteenä on ollut samanaikaisesti ajatus: haluan tehdä tämän vielä kerran. En enempää. Mutta se tarkoittaa sitä, etten ikinä enää voi palata näihin tapoihin ja että muutokset joita teen on tarkoitettu pysyviksi.
Sitä vastaan pitää siis tietysti räpiköidä.
Samanaikaisesti tiedän, että tuollainen muutos on hidas ja asteittainen, niin että se ensin kenties tuntuu turhalta, mutta sen täytyy silti tapahtua. En voi enää ajatella, että huomenna tai ensi viikolla aloitan, koska ratkaisut tehdään päivittäisessä elämässä, tässä, tänään, nyt. Siinä mitä päätän syödä tai olla syömättä lounaaksi ja millä kenties korvaan sen. Siinä, käynkö hakemassa joka aamu pientä huikopalaa matkalla toimistolle, vähän kahvileipää ja jälkiruokaa. Siinä annanko periksi iltapäivän väsymykselle ja käyn ostamassa karkkipussin, jota mussuttaa olevinaan piristämään oloa. Joskus saa ja pitää antaa periksi, mutta ei joka päivä, ei monta kertaa päivässä.
Lääkärini suosituksesta luin Haylie Pomroyn Nopea aineenvaihdunta -kirjaa ja hymyilin. Kirjan ohjeiden mukaan syömällä luvataan neljässä viikossa nopeampi aineenvaihdunta ja pudotettuja kiloja. En ole skeptinen ruokavalion suhteen, kirjassa on järkeviäkin ajatuksia, mutta kun dieetillä pitää jättää pois myös valkoinen sokeri ja vehnä (ja kofeiini), tiputtaisin todennäköisesti nykyisellä ruokavaliollakin aika paljon kiloja, vaikka paikkaisin vajeita broilerin fileepihvillä tai nyhtökauralla ja salaatilla. Ongelmanihan ei ole ruoka, ei oikeastaan edes ateriarytmi tai annoskoot (niitä on jo tietoisesti pienennetty) vaan herkuttelu. Karkit, salmiakki ja laku, harvemmin suklaa, jäätelö ja pulla. Alakerran Lidlin myötä myös voicroissantit.
Painoa on tullut lisää ja lomakuvat uimapuvussa eivät varsinaisesti ilahduta mieltä. Suurin ongelma on kuitenkin tämä: voin pahoin. Voin huonosti, ja silti en tee mitään, koska siihenkin salakavalasti tottuu.
Tottuu siihen, että närästää. Jollain tavalla muistaa, miltä tuntui herätä niin ettei selkään sattunut ja tietää sen olevan mahdollista, mutta huomaa myös että aamuinen jäykkyys on ollut osa arkea jo yli vuoden. Tottuu siihen, että sydämen syke on liian korkea, joskus ihan vaan pelkän sokerinsyönnin takia, kun muuten puoliunessa oleva kroppa käy ylikierroksilla saatuaan annoksen nopeaa energiaa. Tottuu siihen, että vatsa ei toimi tai toimii liian usein. Tottuu siihen, että väsyttää, uuvuttaa, turvottaa, ottaa päähän.
Sillä väitän, että henkisellä puolella on tässä kaikessa kuitenkin suurin merkitys. Toki mietin jo keväällä vauvauinnin jäädessä tauolle, että syksyllä palaan uima-altaalle sopivan sutjakkaana ja miten kaikki hämmästyvätkään vetreytynyttä vartaloani. (Oikeasti meidän vauvauintiryhmässä ei ole lisäkseni yhtään mielestäni ylipainoista ja mietin välillä että mistä se johtuu, että ajaako nolous omasta kropasta heidät pois, mikä olisi sääli, koska meillä ainakin poika nauttii hurjasti yhteisestä tekemisestä ja siihen ajatukseen aina palaan, kun itse haluaisin jättää menemättä, kun en osaa olla vertaamatta itseäni muihin. Toisaalta välillä tekisi mieleni sanoa, etten minä ole repsahtanut vain lapsen takia, että nämä asiat ovat olleet haasteita minulle jo aiemminkin, ihan kuin sillä olisi jotenkin merkitystä.) Ja mietin sitä edelleen, nähdessäni valokuvia itsestäni tai sovittaessani uusia, tai etenkin vanhoja vaatteitani ja ihmetellessäni kropan muuttunutta muotoa. Mutta tiedän että voisin olla näyttävä, terve ja onnellinen myös tämän kokoisena. Nyt en sitä kuitenkaan ole.
Olisi helppoa sanoa, että riittää kun jätän herkut pois ja alan liikkua. Samalla se on juuri niin ärsyttävän yksinkertaista. Ja ihan todella vaikeaa. Todella, todella vaikeaa. Koska jos se olisi noin helppoa, kukaan meistä ei olisi ylipainoinen, väsynyt tai söisi muuten vain väärin. Ruoka ja liikunta kietoutuvat elämäämme, sen kaikkiin tunteihin ja tunteisiin, siinä on paljon kyse myös siitä, miten itsestään ajattelee ja minkälaisia tavoitteita asettaa. Minä en halua juosta maratonia, en ainakaan toistaiseksi, mutta haluaisin kyetä vielä vuosia konttaamaan lattialla lasten kanssa ja kannustamaan poikaa liikkumaan esimerkin kautta.
Silti saavuttaakseni tavoitteita minun pitää myös luopua asioista. Minun pitää heittää hyvästit mässäilylle ja tunteiden säätelylle lakritsin kautta. Minun pitää miettiä toisenlainen välipala leivän ja jugurtin tilalle. Minun pitää lakata ajattelemasta, että voin tänään vielä tehdä poikkeuksen (ja juuri eilen sen teinkin – kahdesti).
Mutta luovun toivottavasti myös selkäkivuista, päänsäryistä, alati ärtyvästä vatsasta, aukeavista suupielistä, stressitilassa olevasta kropasta, joka lähes koko ajan taistelee tai pakenee, ehkä myös muutamasta ylikilosta ja vähän väsymyksestä, vaikka osa siitä onkin puhtaasti unen puutetta.
Tuota neljän viikon ruokarykäisyä vielä mietiskelen. En lähde toteuttamaan sitä tässä isyysvapaan aikana, mutta tiedostan myös, että jos jään odottamaan jotenkin täydellistä aikaa, sitä ei tule. Tiedän ja olen aiemmin ollut vahvasti sillä kannalla, että muutoksen kannattaa olla sellainen, jota pystyy ylläpitämään, eli siis kannattaa muokata niitä omia lempiruokiaan ja aterioitaan siihen suuntaan, että niitä voi syödä koko loppuelämänsä, koska muuhan ei toimi. Hormoonidieetti siis sotii sitä ajatusta vastaan aika vahvasti. Toisaalta kropan ja mielen tilanne on tällä hetkellä sellainen, että se ehkä vaatisi täysherätyksen, ravistelun ja ajatusten muuttamisen ja siksi tuollainen rutistus voisi toimia hyvänä alkustarttina.
Aiemminhan olen usein tehnyt niin, että olen kirjannut syömiseni Sulamoon, siis sen hetkisen normaalitilanteen mukaan, ja usein järkyttynyt aika lailla. Se ei ole kenties kovin lempeää, mutta ihan hyvä tapa herätellä huomaamaan, kuinka iso osa päivien ja viikkojen kaloreista kertyy niistä ”poikkeuksista” eli herkuttelusta. Mutta tässä kohtaa en halua sitoa itseäni liian tiukkaan kalorilaskentaan, osin Pomroyn oppien ja osin yhä jatkuvan imetyksen ja univajeen takia.
Terveellisempää kohti, silti, toivottavasti, sillä valehtelisin jos väittäisin, etteikö näin perjantain kunniaksi tekisi mieleni tempaista puolikasta lakupussia – ja loput huomenna…