Ehkä aavistus ylianalysointia…?
Tänään on perjantai, kahden viikon ”työkokeiluni” viimeinen päivä. Olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Olen toisaalta käynyt lounailla, lukenut lehtiä ja kirjoja, ihan vain kahvia keittäessäni kokenut pientä tyytyväisyyttä olinpaikastani ja tekemisistäni, istunut neukkarissa ja raapustanut jotain keltaisille papereille, painanut illalla nukahtaessani mieleen lauseen jonka muistan vielä kahdenkin päivän päästä, suunnitellut tulevaa ja ollut tässä. Lähestynyt jollain tavalla jopa onnellisuutta.
Samaan aikaan olen ollut vereslihalla. Kirjani aihe liippaa läheltä sellaisia asioita, joita on parempi olla arjessa ajattelematta. Koska jos niitä ajattelee, niihin takertuu, niihin jää kiinni, ne seisauttavat ja tuntuu että elämä ei voi jatkua. Se jatkuu silti, ja on kenties kornia sanoa näin, mutta kun en mieti liikoja, olen onnellisempi.
Kirjoittaessa on pakko miettiä. Lukiessakin on välillä pakko miettiä.
Luin eilen loppuun Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, ja vaikka se välillä tuntuukin liian täyteen ahdetulta, pidin siitä ensimmäisellä lukukerrallakin mutta se avautui ihan toisin nyt. Odottamassa on Palatkaa perhoset, ja jos se yhtään pyörii samojen teemojen ympärillä, sekin saa minut ehkä itkemään.
Sillä illalla minä itkin, pimeässä, peiton alla, miehen kainalossa mutta silti yksin. Minä itkin niitä asioita, joista minä yritän kirjoittaa, minä itkin sitä miten uppouduin sohvalla kirjaan, kun pojan iltatoimet olivat menossa, minä itkin sitä miten olin henkisesti kaukana ja kuinka raskasta olisi tehdä tätä työkseen.
Aamulla katsoin lehdestä työpaikkailmoituksia, ehkä minustakin voisi tulla toiminnanjohtaja? Ehkä minullakin voisi olla sellainen työ, ei enää välttämättä kaupallista alaa, mutta jotain sellaista, yksinkertaisempaa, organisoidumpaa, työtä, jonka voi jättää työpaikalle eikä sitä tarvitse kantaa kotiin, eikä sen tähden tarvitsisi kovin usein itkeä.
Niin että tätä minä halusin, tätä minä toivoin, tämän minä sain, vain muutaman viikon mutta silti välähdyksen, minä tiedän että voisin toimia näin, tämä voisi toimia, tämä olisi mahdollista.
On kaikkea muutakin, tietenkin, poika, raha, perhe. On melkein kaksikymmentä vuotta siitä, kun olin samoissa pääsykokeissa ihmisen kanssa, jonka kirjan arvosteluja luen blogeista. Ja mietin, että mihin katosivat minun vuoteni. Miksi minä olen vasta tässä, melkein alussa, miksi minusta tuntuu nyt vasta tältä, kannattaako enää yrittää, kun nuoremmat rynnivät ohi, onko minun kohtaloni hyytyä lähiöön ja yrittää vakuutella muita siitä, että tämä on juuri sitä mitä minä halusinkin.
Ja sitten tuntuu siltä, että pitäisi analysoida koko elämänsä, asuinpaikkansa, menneet vuodet ja tulevat, punnita epäonnistumisensa ja erityisesti miettiä, että missä kohtaa sitä sitten menikään metsään ja minkälaisin ulkoisin merkein tekisin elämästäni sellaista että se olisi jonkun muun askelmerkkien mukaista
mitä minun pitäisi ostaa
millaisia vaatteita käyttää
minkälainen pöytä ostaa keittöön
ja edes että mihin asuntoon, ei kai vain Myyrmäkeen, töölöläistä sen olla pitää, Meilahden valkeat korkeat huoneet ja huojuvat veräjäoviset hissit
eikö muka voisi olla muutakin
eikö voisi olla niin että tässäkin on ihan hyvä
mitä hittoa sinä itket siellä peittojen alla kun kerran olet saanut melkein kaiken sen mitä et koskaan osannutkaan toivoa.
Kuka ne askelmerkit määrää, jos en minä?
Tämä kuulostanee dramaattisemmalta kuin se onkaan ja kenties aiheuttaa lukijoissa turhautuneita huokauksia, että taasko se näitä samoja miettii, liikaa miettii, ajattelee, pohtii, punnitsee ja pundeeraa, mutta hitto vie!, sellainen minä välillä olen enkä jaksa kovasti tapella sitä vastaan
niin kuin en paistopisteen herkullista tuoksuakaan vaan aion kipaista alakerrasta hakemassa itselleni croissantin kahvin seuraksi sillä tänään on viimeinen päiväni tässä, näin ja jos en sen kummallisempaa saa aikaiseksi niin ainakin vatsani turvoksiin.
(Tässä välissä tuli talvi.)