Hetki jo tätä vuotta

Leikkaan kynnet. Helpompi kirjoittaa.

 

Juon vielä kahvia. Syön pullaa. Syön suklaata ja salmiakkia, sitä vielä pitkään, seitsemänsadan gramman pussia, jonka mies toi minulle kaupasta vuoden ensimmäisenä päivänä. 

Väitän olevani vähän vähemmän väsynyt, mutta silti itkun partaalla, kun poika satuttaa itsensä ja itkee kai enemmän pelästymistä kuin mitään muuta, kun kerrankin näin kunnolla, että mitä tapahtui, ehkä jonkinlainen hyvän äidin merkki sekin, kun on poiminut lapsensa lattialta huuli halki eikä ole huomannut että miten muksahti. 

 

Uusi vuosi.

 

Jollain lailla se kuitenkin vaikuttaa. Etsin merkkejä ympäriltäni. Pistän taskuun (alkoholittoman) Happy Joen korkin, koska siinä on mielestäni minulle sopiva lause, tai oikeastaan kaksikin. Kaksi yhden hinnalla. Kuvaan lastenlaulun sanat avoimen päiväkodin seinällä ja huomaan ilmoitustaululla esitteen ”Eväitä elämänmuutokseen”. 

Keksin vihdoin järkevän matkan päässä olevan kahvilan, jonka ikkunoiden taakse voin jättää lapsen nukkumaan päiväunia. Jos siis haluan mennä päiväuniaikaan kahvilaan. Juomaan kahvia ja syömään pullaa. Se sujuu kotonakin kyllä. Mutta kotona lössähdän helpommin. Kahvilaan, mukana kirja tai kone tai molemmat, ja jotain järkevää.

 

On vaarallista kirjoittaa kirjaa mielessään iltaisin, kun ei ehdi eikä jaksa laittaa lauseita ylös, ja se pikku hiljaa kirjoittaa itsensä valmiiksi tai ainakin puhki, mutta vain mielessäni eikä minulle jää sanoista minkäänlaista konkreettista todistetta.

 

Luin vihdoin Riitta Jalosen Kirkkaus-kirjan. Haluaisin sen ehkä itselleni. Kaikkeen kirjoittamiseen liittyvän vuoksi.

”– mutta etkö sinä haluaisi kirjoittaa? 
       – En. Jos minä menen nyt niin syvälle että löydän aarteen, en taida jaksaa sen kanssa enää ylös.”

Niinkin on joskus ollut, ei ehkä nyt. 

 

Teen vain pieniä lupauksia. Rentoutan selkää viisi minuuttia päivässä. Otan rautatablettini edes joka toinen päivä. Pieniä askelia, koska suuri kuva on vielä sumea.

 

Yritän ajatella maltilla. Edelleen on hetkiä, että haluaisin olla muualla, tai ei oikeastaan että edes haluaisin vaan että miten tekisin aamupuuroni jossain toisaalla, miten erilaista voisi olla herätä toisessa paikassa, minkälaista hyvää tai huonoa toisi arkeeni erilainen ympäristö. Nyt ajattelen, ettei se ratkea pakolla. Se ei selviä tänään, ei varmaankaan huomenna, ei ehkä edes tänä vuonna. Ja se jokin, se voi olla toisin kuin kuvittelin, asiat voivat toteutua myös yllättävillä tavoilla. 

Malttia tähän kaivataankin. Kun arki alkaa, on hetken aikaa voimia vaikka mihin, vaikka oikeastaan jaksaa vain toisen kahvikupin voimalla ja puhtaiden pyykkien viikkaaminen kaappiin on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Mutta niin on kai aina. Joskus arjen pienet asiat ovat niitä kaikkein vaikeimpia. Sitä jaksaisi enemmän projekteja, rutistuksia, jotain rutiineista poikkeavaa, että kun vielä tämän niin sitten taas jotain muuta, kun arki välillä on juuri sitä kaikkea muuta ja sitten se muuttuu sellaiseksi kuin ei koskaan kuvitellut, eikä hetkeen ymmärrä että sitäkin voi muuttaa, ettei tämäkään ole ylhäältä annettu, että on tapoja tehdä asioita ja sitten on toisenlaisia, eikä kai saisi arvottaa muita eikä siis itseäkään, ettei maailma kaadu niihin pyykkitelineellä oleviin vaatteisiin, siitä ne on helppo riipaista takaisin käyttöön, yhdellä silmäyksellä näkee koko tarjonnan.

Niin että en minä oman elämäni valtaa ja vastuuta sittenkään pois luovuttaisi. Hetkeksi kyllä, antaisin toisten hoivata ja paijata, mutta vain hetkeksi. Sitten minä haluan ne takaisin, minä otan ne takaisin, jos niitä ei minulle annettaisi. Mutta hetken voisin vain olla. Ja olenkin. Välillä. Ja joskus on ihan hyvä vain ryömiä takaisin sänkyyn, mutta aina ei, koska maailma on täynnä mahtavia asioita.

 

 

Otan elämänohjeeni tälle vuodelle iänkaikkisen vanhalta matriisikirjoittimen paperilta. 

 

Mikä on oikein, mikä totta?

 

Soisin, että tähän vuoteen mahtuisi myös hurjasti mielikuvitusta.