Nähdä kuvina – kirjoittaa elokuvaa

Toissailtana kirjoitin päässäni elokuvan kohtauksia. Rungon, juonen, ihmisiä, kohtauksia. Eilen illalla kirjoitin sen koneelle. Vaikkei se koskaan ole ihan sama. Sanoilla on joskus vaikea kuvittaa kohtauksia, jotka näkee päässään, niiden rytmin, tunnelman, kuvakulmatkin jopa. Sanat ovat välillä latteita, käsikirjoituskielessä usein ihan tarkoituksellakin, ei ole tarkoitus kirjoittaa maalailevaa proosaa. Ja jotenkin se täsmällinen tyyli lopulta saattaa kääntyä juuri vastaaviksi kuviksi kuin mielessä on ensikerran ollut. 

 

Ihanan vapauttavaa.
Siis myös se, että ehdin kirjoittaa nuo ajatukset ylös. 
Ja se, että idea on kerrankin kirkas. Selkeä. Täsmällinen. 

 

Pelkään, että kadotan sen.

 

 

Vielä enemmän pelkään sitä, mitä siitä kirjoittaminen voi minulle tehdä. Idea ei sinänsä ole uusi, olen pyöritellyt sitä vuosia mielessäni. Mutta nyt vasta minulla on kenties riittävästi näkökulmaa ja taitoa kirjoittaa siitä. Ei sillä, ettenkö ennenkin olisi voinut. Nyt se olisi kenties asteen uskottavampaa.

 

Tuo idea on sellainen, että se vaatii väkisinkin omien pimeiden puolien tutkimista. Eikä sellainen ole koskaan helppoa tai kevyttä. Ei niihin vesiin sukelleta pintaa rikkomatta pää edellä, tai ainakaan sieltä ei sujahdeta sulavasti takaisin. Faktan ja fiktion sekoittuminen omassa elämässä pelottaa. Koska sieltähän minun pitää etsiä se, mitä fiktiossakin tapahtuu. Jos ei omakohtaisista kokemuksista niin jostain edes se ymmärrys. 

 

Eikä tässä perhearjen keskellä voi silti olla kiire mihinkään. Me rakentelemme rutiineja ja sitten siirtelemme palikoita, kun kotiin saapuu flunssa ja pieni mies on kiukkuinen koko ajan. 

 

Aivot raksuttavat. Alitajunta siellä jossain. Ja sitten on välillä hetkiä, tällaisia, pimenevässä illassa, kun lapsi nukkuu vieläkin, vaikka yleensä enää ei. Että ehtii kirjoittaa ylös.

 

Joku sanoisi, että laita muistilehtiö yöpöydälle. Minä en. Parhaat ideat kantavat aamuun asti ja huonot saavatkin unohtua. Nukahtaminen on tässä kohtaa tärkeämpää kuin muistiinkirjoittaminen. Koska vähän luulen, etten tyytyisi vain siihen.

Hämmentävä tunne. Nähdä kohtauksia jälleen kuvina. Kun ne vain ovat, tulvivat, niistä voi ottaa kiinni ja käännellä, tarkastella, laskea takaisin virtaan ja antaa mennä. Ne ovat, minun mutta eivät kuitenkaan, jostain ne tulevat, ja parhaimmillaan ne seuraavat toisiaan, kasvavat uusiksi, esittelevät uusia henkilöitä, kaikki on pakotonta, orgaanista, melkein yhtä helppoa kuin hengittäminen, miten upeaa ja samalla miten pelottavaa.

 

Koska se maailma on toinen. Eri kuin tämä. Minulle se on olemassa, muille vielä ei. 

 

Mistä ne tarinat tulevat?