Kooste viime aikojen tapahtumista

Vähän uhkailinkin, etten kenties ehtisi kirjoittaa. Ruokavaliomuutoksen myötä olen ollut viimeiset kaksi viikkoa nyrkin kirjan ja hellan välissä. Kirja on tietysti Nopea aineenvaihdunta – Syö hyvin ja polta rasvaa, joka on mullistava aineenvaihdunnan dieetti. Mullistavuudesta voi olla kuka mitä mieltä tahansa, mutta onhan tämä ollut aikamoista. Ei sokeria, ei vehnää, ei maitoa, ei kofeiinia (no joo, olen juonut kofeiinitonta kahvia toisinaan, mutta aika vähän suhteessa aiempaan), ei soijaa… Todella paljon kokkaamista, kolmen-neljän tunnin välein syömistä, sellaisia hevosannoksia että mieskin on ollut tyytyväinen.

Aiheesta kiinnostuneet voinevat tutustua siihen muualla, en halua käyttää tätä harvinaista kirjoitushetkeä vain ruokavalion perusteiden selittämiseen. Sen sanon, että itselleni on ollut avuksi, vielä reilut kaksi viikkoa ensimmäistä kierrosta jäljellä, kehonkoostumus on mitattu juuri ennen ja mitataan juuri jälkeen, se näyttää sitten sen mitä vaaka ehkä ei. Mutta tässä kohtaa en vielä hurraa.

Hurraan sitä, että ehkä tosiaan saan tästä uusia tapoja.

Ja on hauskaa, hurjaa, aikavievää ja mielenkiintoista käydä kaupassa niin että ohittaa tutut hyllyt (karkit, suurimman osan kuiva-aineista, leivät, maitotuotteet) ja viettää liikaa aikaa miettien proteiinien lähteitä ja pyöriä hedelmä- ja vihannesosastolla yli puolet kauppareissusta.

Ruokaa on laitettu. Syöty on.

Nukahtaminen on ollut pojalle viime aikoina hankalaa, siksi omat, ihanat iltahetketkin ovat jääneet vähäisiksi. Pahimmillaan makuuhuoneesta on kömpinyt kertaalleen nukahtanut, pöllähtänyt ja hieman kiukkuinen tyyppi, joka on ruvennut pilkkomaan salottisipuleita iltaruokaa varten, suunnilleen siihen aikaan kuin on aiemmin mennyt itse nukkumaan. Mistäpä sitä ei joustaisi jos omista yöunistaan… Onneksi poika on nukkunut aamuisin edelleen hyvin, joten sieltä päästä saa vähän välillä paikattua.

Miehen talvilomaa vietettiin mökillä, koska onhan tietysti erittäin järkevää roudata tällainen haasteellinen arkiaikataulu vielä hieman alkeellisempiin olosuhteisiin, joissa esimerkiksi tiskaaminen vaatii kaivokylmän veden lämmittämistä kaasuhellalla. Luksusta arkeen toi vierailu Päiväkummun kylpyläosastolla, jota voin lämpimästi suositella myös vauvaperheille, arkipäivänä kylpylässä oli rauhallista, lämmittelemään pääsi yhteissaunoihin ja kuumavesialtaaseen, jonka matalassa vedessä taapero saattoi itsekin tepsutella. Paikan ruoka on myös maittavaa. Kylpylän eteen ja siitä pois pääsee myös bussilla Helsingistä, joten kylpyläpäivä tai jopa yövierailu ei vaadi omaa autoa. Kaikki siis Karjalohjalle mars!

 

Mistä kaikesta olisinkaan halunnut viimeisen kahden (ehkä kolmen) viikon aikana kirjoittaa? On raflaavia otsikoita (Kun onnellisuus pelottaa) ja paljon puhetta muutoksesta. 

On Laura Tähkävuoren instagarmissa julkaisema oivallus bloggaamisesta, mihin ei auta kuin todeta että kuntopyöräni on saanut rauhassa pölyttyä nurkassa, mutta vieläkään en ole siitä valmis luopumaan. 

On asiaa kuluttamisesta ja kierrättämisestä ja omistamisesta ja lottovoitoista (ei, en saanut päävoittoa vaikka kyllä veikkasin), mutta ei mitään hirvittävän uutta, mutta asioita joita huomaan pyörittäväni tässä omassa arjessa aika lailla toistuvasti. 

On siis myös pohdintaa siitä, että mitä sitten jos kaikki olisikin mahdollista ja yllätän itseni valitsemalla 25 neliön lautamökin hulppean rantahuvilan sijaan – vaikka ehkei se ole mikään yllätys.

On kertomus siitä, miten pimeällä, talvisella tiellä minä itken auton takapenkillä, koska tunnen kaikki mutkat ja vaikka asiat väistämättä muuttuvat, myös jokin pysyy ja ajan eteneminen sillä tavalla on jollain tavalla myös lohdullista, silti jonkin paikoillaan olemisessa on suuri siunaus.

Ja me kävelemme mökkitiellä pulkka perässämme ja puhumme elämästä ja kaikki on yhtä kirkasta ja kuulasta kuin pakkasilma tai vesiämpärin pintaan jäätyvä riite.  

 

Niin. Onnellisuus ei ehkä pelota niin paljon kuin projektia aloittaessani. Silloin tuntui siltä, että jos onnistun tässä (saan lisää virtaa ja pudotan kenties kilojakin, lakkaan paikkaamasta väsymystä iltapäivän pullalla ja kahvilla), että jos se on niin helppoa, miksen ole tehnyt sitä jo vuosia aiemmin. Vaikka vuosia olen kulkenut tätä kohti ja aika monen asian on pitänyt jo muuttua, että voin olla tässä. 

Koska se, että onnellisuus on paljolti itsestä kiinni, on samaan aikaan sekä upeaa että täydellisen raivostuttavaa. 

Niin että jos on vuosia ollut onneton, ei ole vain osannut paremmin. Kamala ajatus. 

Mutta että sitten sitä olisi mieluummin yhä vain onneton, ettei tarvitsisi todeta olleensa väärässä. Että toisinkin voi olla ja elää. Ettei kenties tarvitsekaan niitä tukikeppejä, joihin on tottunut luottamaan vaan voi kulkea pää pystyssä, selkä suorana (ja terveenä), että voi olla oikeinkin tyytyväinen, vaikkei koskaan enää kiskoisi puolta kiloa irtokarkkeja kerralla. Eihän sellainen voi olla mahdollista. Vai voiko?

Onneksi ruokavaliota noudatetaan ensin neljä viikkoa ja sen jälkeen voi pohtia jatkoa. Pahinta olisi palata entiseen, mutta siinä on paljon työtä. Neljä viikkoa kirja kannattelee, tee näin tai noin, omillaan on aina paljon hankalampaa. Huonot tavat hiipivät huomaamatta takaisin. Viikonloppuna sallittu herkkuhetki jatkuu ensin alkuviikkoon ja sitten viikonloppu alkaakin jo torstaina. Sellaista se on ja sen tiedostan. Siksi en suuremmin huutelekaan suuren elämänmuutoksen nimissä. Pieniä askeleita, vähän foxtrottia välillä.

Asioita, jotka tekevät onnellisiksi. 

Niitä kohti.