Vaiheita, vaiheita vain

Taas on yksi uusi vaihe. Niitähän on parhaimmillaan monta päällekkäin. Mutta tässä vaiheessa minä istun, edes hetken, yksin kirjastossa ja kirjoitan. Nyt blogia, tulevina viikkoina toivottavasti paljon myös muuta.

Poika jäi hoitoon hyvillä mielin, en ainakaan nähnyt itkua oven lasien läpi, pianhan sen jo kuulen, että miten meni. Kunhan ensin nappaan laukkuun muutaman uuden kirjan viikonlopun riemuksi.

 

Onpa outoa. Toivottua ja kamalaa. Tiedän silti myös tarvitsevani tätä, tämä lähti minun tarpeestani, ei lapsen. Vaikkei hän kai tästä vahingoitu. Ei kai? Hankalaa on niiden rajojen piirtäminen. Kuinka paljon olla läsnä ja kuinka paljon vähän itsekäs. Tämä minulle, minua varten. 

Järjellä tiedän, että parempi näin. Tunteella itken sydänverta ja haluan hakea heti lapseni takaisin. Ehkä tämä lyhyiden hetkien totutteluvaihe on sekin enemmän minun vuokseni, poika varmaan pärjäisi. Mutta näin me otamme vähän etäisyyttä ja ihan kohta olemme taas aivan lähellä, yhdessä.

 

Eikä tässä nyt ole kyse sen enemmästä kuin päivästä viikossa. Vielä. Hirvittää jo ajatella syksyä, samaan aikaan uteliasta ja arkaa poikaa, lapsiryhmien meteliä, kaiken ainutlaatuisuutta. Ja silti mietin, kuinka suuri vahvuus ja onni on se, että joku näkee pojan toisin, läheisetkin, ettei minun käsitykseni ole ainoa häntä määrittelevä, kuinka tärkeää on saada olla oma itsensä ja vähän eri tavalla toisten kanssa. Enemmän sitten vanhempana, mutta nytkin jo. Välillä haastaa vähän itseänsä ja kuin varkain oppia uutta äidiltä tietämättä.

 

Kirjaston nurkassa kokoontuu senioriryhmä, joka on niin kovaääninen, että katkoo kaikki ajatukset. 

 

Mietin, että voinko palata seuraavilla kerroilla kotiin kirjoittamaan. Olemme aamuisin niin hitaita, keittiö on täynnä kuivunutta puuroa ja likaisia paistinpannuja hellalla, sortuisinko aina vain siivoamaan. Vaihtoehtojakin on, mutta kovin paljon en ole valmis maksamaan tästä nyt, kun tulovirrasta ei ole tietoakaan. 

Niin hullu se on. Että ehdointahdoin jättää lapsen hoitoon ja ”harrastaa”. 

Mutta jos jotain olen oppinut, että aikaa on vähän ja jos sitä saa ulkoistamalla lisää, mahdollisuutta kannattaa hyödyntää. Vaikea ajatus ihmiselle, joka on tottunut tekemään itse, jota joka kerran hävettää kun siivooja siivoaa meidän sotkuja, joka on tuunannut ja ommellut ja paikannut. Mutta nyt on jotain paljon tärkeämpää. 

Enkä suostu ajattelemaan sitä, että nämä ovat elämän parhaita vuosia, sanovat vanhemmat ihmiset, se kun lapset ovat pieniä, koska se ei tarkoita, että minun pitäisi häivyttää itseni ja lakata olemasta, tai olla olemassa vain lapsen takia, ei se niin mene. Vaikka olisivatkin elämän parhaita vuosia. Nämä.