Deitti-ilmoitukseni sisältö

Mikä lie, olematon neljänkympin kriisi yrittää ottaa varaslähtöä, vaikka vannoin etten sellaiseen sortuisi, kun on tämä lapsiperhe-elämä vasta niin aluillaan ja kuviot siksi kovasti kesken, mutta jos kerran kärsin kahden- ja kolmenkympin hujakoilla vastaavista, oli tämäkin kai odotettavissa. Tai sitten vain yhdistän kriisin ikään, joka ei tunnu yhtään omalta, ei sitä onneksi siis vielä olekaan, mutta minähän en ole päivääkään yli kolmenkymmenen eikä minulla ainakaan ole yhtään ryppyä.

 

Onneksi myöskään deitti-ilmoitus ei ole ajankohtainen asia, avioliittomme porskuttaa mitenkuten, sujuvasti toistaiseksi kasassa, vaikka aina voisi olla enemmän aikaa olla itsekseen ja pariskuntana, mutta jostain syystä asiaan auttaa se, että katsoo vähän Bacheloria. Mieskin aina sanoo, että ihanaa kun ei tarvitse olla sinkku ja osaan ottaa sen useimmiten kohteliaisuutena (joskus näin naisena ajattelen kierosti, että siinähän huokaa, kun on helpolla päässyt, mutta eihän se niin mene).

Deitti-ilmoitusta ajattelinkin eniten suhteessa itseeni. Kas kun siinä usein listataan ominaisuuksia. Kerrotaan harrastuksista. Kuvaillaan itseään. Usein ehkä enemmän ideaalin kuin todellisen elämän pohjalta. 

Niinpä minäkin harrastaisin elokuvia (lapsen syntymän jälkeen katsonut ehkä kymmenen!), pyöräilyä (kevään kilometrejä on kertynyt jo seitsemän…), lukemista (en sitä yhtäkään kirjaa olevinaan ehdi, mutta en myöskään halua mennä kirjastoon ennen kuin Myyrmäen kirjaston remontti valmistuu, senhän piti siis aueta helmikuussa, nyt tiedetään että ehkä huhtikuun lopussa), bloggaamista (postausten lukumäärä olisi naurettava ellei se olisi niin surullinen) ja niin edelleen. 

Oikeastihan harrastan pelaamista puhelimella, Instagramin selailua, päämäärätöntä koneella surffailua, kirppisostostelua, lapsen vaatettamista, käsiteltävien huonekalujen kotiin haalimista (jossa ne siis todellakin odottavat sitä käsittelyä vuosikaudet), siivoamisen välttelyä ja suunnitelmien tekemistä (toteutuspuoli vähän ontuu). 

Mikäpä siinä. Saisi sen deitti-ilmoituksen kasaan noillakin tiedoilla. Mutta sehän ei ole nyt tässä ollenkaan tärkeintä.

 

Tärkeintä on se: mitä minä haluaisin olla. 

Jos minä haluaisinkin harrastaa elokuvia ja luemista, fillarointia ja bloggaamista, huonekalujen tuunaamista ja uusien järjestelyrutiinien keksimistä. Jos haluaisinkin olla se ihminen, joka tekee juhannukseksi omat sillit. 

 

Kaikkeen ei ihminen pysty. Ei ehdi. Ei kykene. Ei ehkä edes halua.

 

Tämä on hyvin validi pointti. Sitä kuvittelee haluavansa. Mutta jos ei koskaan tee eikä toteuta, ei ehkä haluakaan riittävästi.

Toinen puoli on taas se, että haluaisi, mutta ei ehdi. Pätee tämänhetkiseen lauluharrastukseeni. Aina hävettää, kun en muista harjoitella ja siinä vaiheessa päätän lopettaa koko jutun. Sitten ajattelen, että silloin en tekisi sitäkään vähää asiaa, jota rakastan. Joten yritän hävetä vähän vähemmän, harjoitella edes joskus ja nauttia laulutunneista koko rahan edestä.

 

Priorisointia on siis pakko tehdä. Mutta välillä sitä kannattaa tehdä myös unelmien ja itselle hyvien asioiden suuntaan. Pohtia, mitkä asiat kirjoittaisin deitti-ilmoitukseeni, minkälainen ihminen kenties haluaisin olla ja kuinka hyvin ne asiat kohtaavat arjessa tällä hetkellä. Kyllä, haluaisin puhua sujuvaa ranskaa, mutta on monta asiaa, jotka menevät tuon toiveen ohi. Mutta jos haluaisin puhua sujuvaa ranskaa, ei asia olisi ollenkaan mahdoton toteuttaa. Ei edes tässä elämäntilanteessa.

 

Välillä sitä jumahtaa. Jää paikalleen junnnaamaan ja ajattelee, etten pysty siihen tai en pysty tähän. Tai sitten kuvittelee olevansa jotenkin kulturelli ihminen ja toteaa, että viimeisin visiitti teatteriin tai museoon oli viime vuoden puolella. 

Eikä siinä mitään. Sitten sitä joko menee, toteaa olevansa tauolla tai määrittelee itsensä uudelleen.

 

Kaikkea ei voi saada eikä kaikkea kannata edes haalia. Mutta välillä on hyvä punnita myös omaa, keskinäistä arvojärjestystään. Silläpä minäkin nyt nakutan tässä tätä postausta. Jos blogi kerran on kiva, on sitä syytä ylläpitää ja siihen panostaa. (Kunnes kone tilttasi ja päätinkin sittenkin nukkua pienet päiväunet ja poika heräsikin jo kahdenkymmenen minuutin päästä, kone oli yhä tiltissä ja blogipostaus jäi odottelemaan parempaa hetkeä, joka on tietenkin nyt.)

 

Että jos deitti-ilmoitukseen helposti valehtelee ikänsä ja ehkä painonsakin ja laittaa vuosia vanhan kuvan, ei muussa ole yhtään sen helpompaa olla rehellinen. Tai totuudenmukainen. Että olisi oikeasti sitä mitä on, eikä väittäisi harrastavansa seinäkiipeilyä vain siksi, että on joskus roikkunut köysissä. 

Ja sitten vielä: haluaisinko minä lähteä deiteille itseni kanssa? Syömään, edes kahville, tai vaikka vain vartin keskusteluun kadunkulmaan? Irtoaako minusta muutakin kuin lapsiperheen kuulumisia, onko minua erillään pojasta; en ole vain äiti, mutta sitä tällä hetkellä kaikkein vahvimmin. 

Eikä sekään ole välttämättä huono asia. Mutta se ei ole ainoa ulottuvuuteni, eikä deitti-ilmoituksenikaan yksisanainen. 

 

Äiti.