Tänään ärsyttää

Tänään oltaisiin voitu olla Lapsi-messuilla.

Ei oltu. Tällä viikolla on koettu tämän huushollin ensimmäinen oksennustauti, joka on onneksi (toistaiseksi ainakin) rajoittunut taaperoon. Siispä tämä päivä oli vielä pyhitetty eristykselle. 

 

Oltaisiin voitu mennä ulos. Ellei jo ärsyttäisi sekin, että on niin hieno ilma. Onneksi ollaan menossa kesää kohti ja niitä hienoja ilmoja tulee enemmänkin, koska minä en vain jaksanut. Poika ei nukkunutkaan päiväunia ja siinä meni päivän pienikin oma, rauhallinen hetki. Tietysti juuri tällaisena päivällä miehellä on iltarientoja, joten kopsuttelimme koko päivän kaksin kotona. 

 

Ärsyttää sekin, että palstoilla myydään messulippuja edullisemmin, ja joku varmasti on hankkinut ne hyvin aikein, mutta tulee vain mieleen, monetko arvontalipuista päätyvät lopulta myytäviksi. Itse mietin, jaksanko maksaa, kun hankintoja ei ole juurikaan tehtävänä, eikä ohjelma oikein jaksa kiinnostaa vielä noin pientä poikaa, eikä toisaalta jaksa istua kuuntelemassa sellaista, mikä äitiä ehkä kiinnostaisi. Viime vuonna voitin kaksi lippua, kahdesta eri arvonnasta vieläpä, siinä taisikin mennä arpaonni muutamaksi vuodeksi. Mutta siis. Paljon pöhinää messujen ympärillä, riittävästi kiinnostusta? En tiedä. 

 

Kun lapsi on kipeänä ja on itse jumissa, miettii mitä kaikkea tekisikään, jos olisi taas normaali arki. Mitä haihattelua. Normaali arki kuluu tavallisissa askareissa, silloin ei pieni nuku päälaki lämpimänä kylkeä vasten pitkiä päiväunia vielä pidempien yöunien päälle. Sen huomaa taas kotonakin, että kipeyden aikana askareet jäävät tauolle (paitsi pyykinpesu), tiskipöytä lainehtii ja ärsyttävä kevätaurinko paljastaa nurkkiin kertyneet irtohiukset ja pölypallerot. Siksi kai haluaisinkin lähteä johonkin.

 

Tämä väsymys on sellaista, että se tulee ja menee. Mutta sitä on. Jopa siinä määrin, että mietin, miten jaksan. Koska oikeasti tiedän hyviä asioita, joita tehdä, mutta kiinnostus on nollissa. Oma-aloitteisuus on vähäistä. Alkuviikosta vähän jo yritin, olihan lapsi hoidossa samana päivänä, jolloin alkoi illalla oksentaa, ja silloin tuntuikin siltä, että tuo parituntinen vapaa auttoi kestämään sairastelua, mutta oli samalla myös vielä suurempi kontrasti lapsiperhearjen ja muun välillä. 

Sairasteluja on vaikea ennustaa tai estää. Niitä on, niitä tulee ja niitä menee. Vaikka kuinka tekisi hienoja suunnitelmia, on jossain vaiheessa vain joustettava. Valitettavasti tuntuu siltä, että jousto alkaa olla aika vähissä. Enkä uskalla edes luottaa siihen, että miehen isyysvapaa parantaisi merkittävästi tilannetta, itse asiassa pelkään hieman että silloin saattaa alkaa jo napsahdella, kun kerran toinenkin on kotona. 

Vihaan sitä, etten vieläkään oikein tiedä itsestäni milloin olen ns. normaalisti väsynyt ja milloin on syytä huolestua. Vihaan myös sitä, että tiedän omalla tekemiselläni olevan paljon vaikutusta siihen, minkälainen mieliala on. Mutta välillä kiukuttaa ja vituttaa. Ja jos en saa olla vihainen, jos vain patoan sitä sisälleni, jos siloittelen kaiken, ei minusta tule silloin onnellista ihmistä. Välillä pitää saada räjähtää ja rähjätä, välillä pitää saada itkeä. 

 

Ja välillä pitää miettiä, mikä elämästä tekee sellaista, että siihen päädytään ja voiko sille tehdä jotain, onko jotain pysyvämmin pielessä vai koetteleeko elämä vain väliaikaisesti sietokyvyn rajoja. 

(Iloinen purjehtija viime toukokuussa. Lämmin oli ja silti kaipaisin jo vesille.)

 

Itseni kohdalla tiedän sen, että arki on liian helposti samaa. En lähde lapsenkaan kanssa riittävästi. Pidän päivittäisistä rutiineista ja pidän niistä mielelläni myös kiinni, uni- ja ruoka-ajoista, koska usein niin on yksinkertaisesti helpompaa. Mutta samalla jumahdan tähän pieneen piiriin, jossa en pääse paria korttelia pidemmälle ja ainoa juttuseuralaiseni on harvinaisen yksisanainen. (Tänään: syliin ja juna. Mitäs näytin junavideoita pienelle sairastupalaiselle.) 

Eli elämä uusiksi? No, kunhan nyt pääsemme taas liikkeelle ja saan tiskipöydän siivottua, eiköhän siinä ole ihan riittävästi ihmiselle taas. (Ei ole.)

Ärsyttää sekin, että tunnun pyörittävän samoja keloja vuodesta toiseen. Samoja oivalluksia, samoja ahaa-elämyksiä, samoja huomioita, samoja räpistelyjä jotain kohti. Niin paljon, etten pian jaksa edes kirjoittaa niistä, koska ei niitä jaksa kukaan kuitenkaan myöskään lukea. Ai että siellä se taas valittaa elämänsä sisällöttömyydestä, vaikka ihan itse tahtoi tehdä lapsen ja ehkä joskus jopa toisenkin, sellaista se sitten on, lusikoikoon nyt sitä mitä lautaselleen valitsi. Paitsi että kieltäydyn ajattelemasta, että saisin käydä enää vain yhdellä soppakattilalla.

 

Ironista toki, että vatsataudin takia jouduin perumaan tutustumiskäynnin päiväkotiin. Pian on jätettävä hakemukset summamutikassa, se tuntuu hurjalta, on niin iso osa pienen ihmisen elämää, ja isommankin, enkä tiedä miten pystyn siihen vaikka toisaalta toivon, että olisin pystynyt jo ja tällaiset ristiriidat ne kai repivät ihmistä.

 

Sekin ärsyttää, että äitiys tuntuu jotenkin asettavan ihmiset samanlaiseen asemaan kuin yläaste, että tämä yksi yhdistävä tekijä, lasten hankkiminen ja vanhemmus tekisi meistä yhtenäisen lauman, meistä äideistä, lauman, jossa on loukkaus käyttäytyä jotenkin toisin kuin suurin osa muista, tai ei edes suurin osa, vaan se äänekkäin osa, se joka jotenkin maagisesti määrittelee sen mikä on oikein. Niin että minäkin välillä kannan syyllisyyttä, kun kuljen meikittömänä, koska olen silloin se väsynyt ja itsensä kulahtamaan päästänyt pienen lapsen äiti. Miten ihmeessä asialla ei ollut mitään väliä silloin, kun lapsesta ei ollut vielä aavistustakaan? Kai minä jollekin olin olemuksestani vastuussa silloinkin, itselleni edes. Että jos tästä saan itseni syyllistymään, voitte vain kuvitella minkälaisia muita ajatuksia ehtii päässäni risteilemään, vaikka olen niidenkin kanssa yhtä tosissani kuin tämän laittautumisen. Eli en juurikaan. Paitsi silti vähän. 

 

Tiedän, että haluaisin suunnitella. Että haluaisin näpertää. Että haluaisin tehdä. Mutta sitä ennen tuntuu, että pitää järjestää ihan hurjasti. Ja se ärsyttää. Ettei voi vain aloittaa. Että kaikki on niin kesken, eikä mikään sievästi järjestyksessä. Luulenpa, että alan hiljalleen vain kantaa tavaraa ulos tästä asunnosta. Haluaisin myydä, lähinnä siksi, että menisi hyvään käyttöön, että tietäisin menevän tarkoitukseen, mutta en taida jaksaa siitä syntyvää rumbaa, en pettyä ihmisiin, kun omat aikomukseni olisivat hyvät. Sanottakoon vielä, että sekin ärsyttää, kun ostaa käytettynä eikä saakaan kuranttia. Ymmärrän, että käytetty on käytetty, mutta tahrainen tai rikkinäinen ovat asioita, joista tulisi mielestäni mainita. Ärsyttää sekin, että silloin vastuu siirtyy minulle, mitä teen, yritänkö korjata, yritänkö lahjoittaa johonkin korjattavaksi, hankaan sappisaippualla ja pesen liian lämpimässä ja ehkä lopulta laitan energiajakeeseen, koska en tiedä mitä tekisin, ei kukaan halua edes ilmaiseksi, kun lastenvaatteita saa parilla eurolla kappale, ei kai kenenkään tarvisisikaan sellaista, että ehdoin tahdoin pukisi lapsensa likaisiin vaatteisiin, ei tässä todellisuudessa, ja se on toisaalta todella surullista, kun ei millään olekaan mitään arvoa, kun kaikesta tulee niin nopeasti roskaa ja siksi kai minäkin haluan pakata tavarat pahvilaatikkoon ja antaa ne kierrätykseen, vaikka samaan aikaan tiedän, että kaikki paikat ovat täynnä kaikkea turhaa, eikä siitä ainakaan tule kukaan onnelliseksi.

Ja silti haluaisin ostaa mökin, asuntovaunun, veneen, minkä vain, jonka saisin sisustaa mieleisekseni, tehdä osuvia hankintoja edullisesti, kerätä kauniin kuppisarjan ja räsymaton, puunata ja tuunata. 

 

Onneksi nyt ärsyttää jo vähemmän. Nukkumaanmenoaika alkaa olla jo lähellä ja huomenna on viikonloppu. Varovasti toivon, että se toisi vähän vapautta tähän arkeen – aina kun niin ei käy. 

Paitsi että sitten on taas se. Mitä minä sillä vapaudella tekisin? Ei hemmetti. Tänään en mieti enempää.