Viileää ja vähän viheliäistä
Kun kotona lämpötila putoaa alle 25 asteen, haalin päälleni neuletakin ja verkkarit. Olen tottunut lämpimään, liiankin, toisaalta käheä ja kurkkukipuinen, parvekkeelta virtaa viileää ilmaa, vetää, väsyttää.
Sanoin tänään ääneen asioita, joita en ollut vielä itsekään ehtinyt miettiä. Kahdenkeskistä hoitovapaata pojan kanssa on jäljellä kolme viikkoa. Ensi viikko, elokuussa kaksi, sitten alkaa päiväkotiin tutustuminen ja niin hujauksessa on mennyt tämä aika, niin nopeaan, vaikka se on ollut raskastakin erityisesti nyt keväällä, kun olen jo ollut vähän kiinni muualla ja sitten kuitenkin lapsessa, miten toinen on niin pieni ja sitten menee ja ottaa toista lasta kädestä, sanoo ”leikkimään”, kuten hetki sitten oppi, istuu kotonakin lattialle ja odottaa, että hänen kanssaan tehdään ja puuhataan, vaikka onneksi jaksaa tehdä myös omiansa, tuo suloinen otus.
Sain viestin, ettei matkalaukkuni kahvaan ole enää varaosia. Mietin, että viitsinkö vielä raahata sen kotiin ja avata sisuksistaan, katsoa mitä se on syönyt vai annanko mennä vain tärviölle koko melko hyvän, kymmenen vuotta vanhan laukun. Kuka sillä muuten enää mitään tekisi?
Olen kiikuttanut muitakin asioita korjattavaksi. Takista lähti neppari. Kirppisostetuista lastenhousuista puuttui nappi (nojuu, tässä kohtaa olin vähän laiska, mutta en jaksa opetella nepparin laittoa).
En edes uskalla ajatella, kuinka paljon kaikkien korjaaminen maksaa.
Yksi niistä on melko kammottava reppu, jossa on foliovuorattu ”kylmäosuus”, ja joka on periytynyt minulle äidiltäni melkein kuusi vuotta sitten. Olen jo pitkään halunnut korvata sen paremmalla läppärirepulla, ja syksyllä niin ehkä teenkin, kun joudun kantamaan sekä reppua että konetta taas paljon useammin. Silti halusin korjata repun. Halusin, että voin tarvittaessa laittaa sen ehjänä kiertoon, koska kukaan muu ei korjaa rikkinäistä.
Ajan henki on edelleen monilla ja monissa asioissa: heitä pois ja osta uusi. Niin minäkin mietin, kun korjausarvio alkaa hipoa uutena ostetun hintaa, tai jopa ylittää sen. Mutta kun katson muuten ehjiä lasten housuja, en vain pysty siihen. En pysty heittämään pois jotain, joka on muuten niin hyvä.
Samoin korjautin kengät, joita juuri opin käyttämään ja joista kovasti pidin, mutta joista hajosi vetoketju. Toivon, että ne nyt kestävät, jos eivät muuta niin edes ensi talven, koska vaikka korjauksen hinnalla ehkä saisikin uudet, en kuitenkaan osaisi ostaa kivoja, koska olen huono ostamaan ja sitten kun hankin, haluaisin käyttää asioita kymmeniä vuosia.
Ajattelen kauas enkä osaa ajatella lähelle. Tuntuu, ettei meillä ole ollut tavallista arkea aikoihin, ja unohdan että silloinhan tämä kaikki on tavallista arkea. Luulen, että elämme koko ajan poikkeustilassa, joka mahdollistaa erityisesti epäterveellisten myönnytysten tekemisen, enkä tajua, että juuri tänään ja tässä hetkessä teen niitä valintoja, joilla määrittelen elämääni. Elän sitten kun -maailmassa, tai en elä missään maailmassa, sinnittelen päivästä toiseen, ja tiedän että yksi suurimmista ongelmistani on se, etten ota vastuuta itsestäni ja tekemisistäni. Muut antavat kyllä tilaa, kunhan sitä osaa ottaa. Ensin pitää vähän venyttää rajoja, ja se saattaa olla kivuliasta. Tai sitten ei.
Vihdoinkin rohkenen kysyä itseltäni myös, että jos jokin ajatus ei jätä minua rauhaan vaan piinaa vuodesta toiseen, olisiko sittenkin järkevää tutkia sitä ajatusta vielä, eikä aina vain yrittää tukehduttaa ja työntää pois. Koska järki on tietysti jotain mieltä, mutta jos tunne tahtoo kertoa toisin niin minusta on syytä ottaa selvää, että mitä siellä takana piilee. No, sitäkin olen jo tehnyt, yrittänyt etsiä yhtymäkohtia ja miettiä että mitä tyhjiötä se täyttäisi, mutta alan hiljalleen taipua siihen, että ehkä se tyhjiö on itsessään olemassa ja odottaa täyttymistä. Ei ehkä tänään, ei ehkä huomenna, ei ehkä tänä vuonna. Vähän valitettavasti tässä asiassa toistenkin ihmisten mielipiteillä on hieman merkitystä, joten en voi tehdä päätöksiä täysin itsenäisesti. Mutta voin ainakin miettiä ja päättää, että onko tämä lopulta sitten kuitenkin sellainen, niin, ehkä jopa kynnyskysymys. Että jos tämä asia ei koskaan toteudu, jäänkö ikuisiksi ajoiksi vähän onnettomammaksi kuin mitä olisin voinut olla.
Päivät valuvat toisiksi, kirjoittaminen siirtyy iltapäivästä iltaan, mietin miten hauskaa voisi olla joskus paljastaa erään blogitekstin anatomia, kun olen tästäkin korvannut osia toisilla ja muuttanut oikeastaan koko kirjoitelman sävyn. Sellaiseen ei vain tunnu olevan aikaa, ei tässä ja nyt, kun tekstiä kirjoitetaan kappale kerrallaan.
Lukemaan olen onneksi ehtinyt. Kaikesta lukemastani en pidä, en kestä enää liian viihdettä, en jaksa raskaiden aiheiden kepeää käsittelyä, koska ne eivät tarjoa mitään uutta, niin että minut saa yhtä paljon itkemään aihe kuin se miten siitä kirjoitetaan, monessa teoksessa on ollut kuolleita lapsia, ja sitä on vaikea sietää, en halua ajatella sellaista, en miettiä miten selviäisin, en pelätä jotain sellaista, johon voin vain rajallisesti vaikuttaa. Jotkut kirjat siis jäävät kertakaikkiaan kesken. Toiset kirjat saavat ajattelemaan erilaisia asioita, joista niistäkin tuntuu välillä täyttyvän pää liiaksi, kun arki liikahtaa johonkin kauas ja tilalle tulee toinen todellisuus. Häilyvää tämä tasapaino.
Olen vieläkin vähän hämmentynyt tuosta hoitovapaan päättymisen ajatuksesta. Äkkiä tuntuukin, että toisenlainen elämä, arki ja rytmi ovatkin melkein tässä. Vielä siihen väliin vähän lomaa ja toivottavasti myös itselle erityisen mieluisia asioita, niitäkin pitää osata toivoa, uskaltaa sanoa, vaatiakin ehkä. Tutkia taas sitä, mikä tekee minusta minut, ja erityisesti sen parhaan, hyväntuulisen version.
(Olemme lanseeranneet lapsellemme alter egon, joka noudattelee hänen toista nimeään tarpeellisilla etuliitteillä. Samaa itseeni soveltaen: täällä on viime aikoina nähty vähän liikaa kiukku-Markettaa. Toivottavasti hän tajuaa vajota pian omalle paikalleen kolmanneksi nimeksi.)