Oli. Meni. On. Ikävä.
Kuulumisten kertomiset pienenkin tauon jälkeen paisuvat aina jotenkin kohtuuttoman suuriksi.
Ensimmäinen viikko päiväkotia on nyt
Ensimmäinen viikko oli ja meni. Toinenkin viikko meni. 2-vuotissynttäreitäkin juhlittiin.
Tänään sataa vettä ja on kylmää. Äsken vielä oli kesä. Ihan hetki sitten tutustuimme rauhassa päiväkotiin, tuntui siltä kuin olisin saanut itsekin uudet työkaverit, aikuisista ja lapsista, ja sitten tulikin toisenlaista. Lapsi on jäänyt hyvillä mielin hoitoon, on ollut vähemmän raskasta kuin odotin.
Silti on ollut raskasta. Olen ollut väsynyt tavalla, jonka arvelin johtuvan lapsen kanssa olemisesta, mutta kyllä se taittuu muuallekin. Viime viikolla kävin joogassa, enkä taittunut mihinkään, totesin vain konkreettisesti kuinka jumissa olen, fyysisesti ja henkisesti, toivuin aamutunnista koko päivän, jos olen vieläkään toipunut. Tietokoneella työskentely tekee pahaa selälle. Viime viikolla käytin päivän ottaakseni kuvia lehteen. Se oli kivaa ja kummallista, vähän sellaista työn leikkimistä.
Miksi minulla on sellainen käsitys, että työn tulisi olla vastenmielistä eikä ollenkaan nautittavaa?
Ei siitä kuvaamisestakaan kyllä kukaan mitään maksanut, mikä muodostuu jossain kohtaa ongelmaksi. En halua vain harrastaa. En halua takaisin myyjäksi. En halua takaisin hoitovapaalle, en nyt.
Ilmoittauduin virallisesti työttömäksi vasta tänään. En tiedä, miten elämä asettuu. En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Voisin lähteä kurottelemaan tuhansiin suuntiin, ja vaikka suositellaan, että sanoisi vain kaikkeen kyllä, minä haluaisin valikoida.
Mutta kun aamuisin väsyttää ja iltapäivällä väsyttää ja illalla väsyttää, ja luen oppaita hyvästä syömisestä ja liikunnasta, nyökyttelen, mietin milloin aion integroida ymmärrykseni arkeen, milloin aion elää arvojeni mukaista elämää, milloin aion lopettaa liian pitkien lauseiden kirjoittamisen.
Milloin ymmärrän, että voin lukea myös liikaa.
Minulla on ikävä sanoja. Kertomuksia. Itseni rakentamia maailmoja.
Mutta myös syksyä saaristossa.