Päiväkotitaipaleen aloitus

Mistä lie (blogimaailmasta) olin saanut päähäni, että päiväkodin aloittamiseen kannattaa varata reilusti aikaa. Sain sellaista viestiä myös varhaiskasvattajilta, niinpä kesäloma loppui virallisesti elokuun alussa ja sitten vietimme pari viikkoa pojan kanssa kahdestaan. Elokuun puolivälissä marssimme aloituskeskusteluun laput täytettynä, vaatteet nimikoimattomina. Olimme siis osin hyvin valmistautuneita.

Pojan tutustumisaika kesti kaksi viikkoa. Vaikka hoitoaika on vain neljä päivää viikossa, rutiinin kehittämiseksi kävimme ensimmäisillä viikoilla hoidossa kaikki arkipäivät. Lähtötilanne oli se, että poika rupesi välittömästi itkemään, jos poistuin näkyvistä. 

 

Aloitimme aloituskeskustelulla, jota ennen lapsi leikki muiden lasten kanssa.

Jatkoimme seuraavana päivänä aamupäivän oleskelulla sisällä ja ulkona. Lounaaksi lähdimme kotiin.

Keskiviikkona kävimme retkellä ja söimme myös lounaan.

Torstaina olimme jo ehkä aamupalallakin. Ainakin harjoittelimme nukkumaanmenoa. 

Perjantaina olimme päiväkodissa koko päivän. Aamupala, leikki, ulkoilu, lounas, päiväunet, välipala.

 

Ensimmäisen viikon jälkeen äitiä taisi väsyttää enemmän kuin lasta. Koin, että olin tarkkailun alaisena äitinä, vaikka yritin jättää mahdollisimman paljon tilaa hoitajille ja päiväkodin työntekijöille tehdä työtään. Jouduimme pojan kanssa molemmat opettelemaan uusia tapoja olla ja tehdä.

 

Toiselle viikolle siirryttäessä alkoi hieman huolettaa, että lapsi tottuisi liiaksi siihen, että olisin aina läsnä päiväkodissa. Itku tuli edelleen, jos lähdin käymään jossain, mutta hän rauhoittui nopeasti. Välillä olin tarkoituksella vähän pidempään kauempana, kun huomasin että hoitajien kanssa löytyi lääkkeitä mielipahaan. 

Seuraavana maanantaina päiväkotiin pääsikin seuralaiseksi isä. Päiväunien aikana teimme vaihdon, joten mieskin sai enemmän kosketusta päiväkodin arkeen sekä lapsen että työntekijöiden näkökulmasta. 

Tiistaina lapsi jäi ulos leikkimään ilman minua. Menin takaisin lounaalle ja nukkumisen ajaksi.

Keskiviikkona lähdin pois ulkoilun (retken) ja nukuttamisen ajaksi.

Torstaina lähdin aamupalan jälkeen pois ja menin välipalalla hakemaan.

Perjantaina lapsi oli ensimmäisen ”kokonaisen” päivän päiväkodissa, eli hain hänet kahden jälkeen.

 

Ensimmäisellä virallisella hoitoviikolla isänsä vei lapsen aamuisin ja hain hänet aiemmin, eli puoli kolmen maissa. Toisella viikolla päivät pitenivät neljään asti.

Hidas tutustuminen toimi meillä hyvin. Minulla oli mahdollisuus varata siihen aikaa. Toisaalta itse olin vielä hoitovapaalla tutustumisjakson ajan, joten tilanteessa ei ollut suurta eroa meidän arkemme kannalta. Käytännöt asiassa kuitenkin vaihtelevat, joten kannattaa varmistaa, milloin lapsen on hyvä olla virallisesti päiväkodin kirjoilla. 

 

Tiesin, että poika kärsii eroahdistuksesta ja vaatii aikaa uusissa paikoissa, uusien ihmisten kanssa. 

Helpotuin huomatessani, että lapset eivät juurikaan itke päiväkodissa. Toisaalta he eivät välttämättä ole yhtä avoimen riemukkaita kuin omien vanhempiensa seurassa. Meillä oli kuitenkin kyseessä alle 3-vuotiaiden ryhmä, jossa suurin osa oli aloittanut päivähoidon hiljattain, joten siihen nähden lapset olivat mielestäni sopeutuneet hyvin.

Tutustuin hoitajiin ja lapsiin, tunnen heidät nimeltä, osaan kysellä lapselta hoitopäivästä. Näin myös arkea sopivissa määrin, ymmärrän paremmin vaatteiden nimikoimisen tarpeen ja sen, miksei välttämättä kannata vaatia erityiskohtelua lapselleen. Olisi tietysti ihanaa, jos hoitajia olisi enemmän tai päiväkodissa olisi enemmän avustavaa henkilökuntaa, esim. siivoamisessa, mutta nykytilanteessa en veisi lapselleni omanlaistaan mukia, joka vaatisi erityiset pesut ja kuljetukset, kun siihen ei ole välttämätöntä tarvetta. 

Sain jaettua päiväkodin hoitajille kokemuksia pojasta ja yhteistä, kotona käyttämäämme kieltä, mikä helpotti lapsen sopeutumista. Tein toki myös valokuvataulun kuvateksteineen unikaapin oveen, jota on mukava tutkia ikävän yllättäessä. 

Olin tyytyväinen huomatessani, että päiväkodissa ”leikitään ja lauletaan”, kuten lapselleni lupasin. Nykyisellään hän rallattelee jo paljon erilaisia sävelmiä.

Lapsia ei juurikaan kielletty päiväkodissa. Ja silti he käyttäytyivät hyvin! Ei ollut kauheaa kieltojen tulvaa, asioihin sai tutustua oman ikätasonsa rajoissa. 

Ymmärsin, miksi aikuiset seisoskelevat pihoilla. Teen niin itsekin, oman lapseni kanssa, mutta hän vaatii minulta enemmän huomiota kuin mitä lapset päiväkodissa. Päiväkodin pihalla lapset saavat puuhastella omiaan ja valita tekemisensä mielenkiinnon kohteidensa mukaan. 

Lapset harjoittelevat uusia taitoja huomattavasti systemaattisemmin kuin mihin itselläni riittäisi kärsivällisyyttä. Päiväkodissa sotkeminenkin tuntuu jotenkin luontevammalta ja helpommalta kuin kotona.

Olin silti kummajainen. Vain harvat viitsivät käyttää tutustumiseen yhtä paljon aikaa. Eivätkä kaikki lapset sitä tarvitsekaan. Ennen puoltatoista ikävuotta olisin varmasti itsekin jättänyt lapsen hyvillä mielin muutamankin päivän jälkeen. Nyt tilanne vain oli toisenlainen.

Tällä hetkellä poika jää päiväkotiin lähes aina itkemättä. Aamulla hän saattaa sanoa ”ei päiväkotiin”, mutta lähtee iloisesti kävellen isänsä kanssa matkaan. 

Juttelin vanhempainillassa päiväkodin johtajan kanssa, että tutustumisen kautta tullut vanhemman luottamus päiväkotiin todennäköisesti heijastuu myös lapseen. Ja täytyy kyllä myöntää, että ensimmäisen viikon jälkeen en ole suuremmin huolehtinut lapsen hoitopäivien aikana hänen hyvinvoinnistaan.

Ainakin meillä päiväkotiin saa mennä seuraksi milloin tahansa, joten jos siltä tuntuu, voi edelleen olla mahdollista tutustua lapsen päivittäiseen arkeen myös ruohonjuuritasolla. 

 

Ihanat synttärikuvat otti jälleen Sanni Rajala.