Muistojen mailla

Ajattelin, että se olisi ollut jotenkin merkittävämpää. Järisyttävämpää. Ja ehkä siksi se jäikin mieleen, lempeytensä takia.

Olimme kesällä vuokramökillä Keski-Suomessa. Yhtenä päivänä ajoimme Orivedelle. Olin siellä opiskelemassa opistossa vuosituhannen alussa. Huh, äkkiä laskettuna viimeksi viisitoista vuotta sitten kesäkurssilla. 

Kaupunki oli tietysti muuttunut. Oli ja ei ollut. Tuolla asema, terveyskeskus, tuossa tuo puutalo, tämän mäen muistan, tuolta kiertämällä pääsi tasaista reittiä. Välimatkat tuntuivat lyhentyneen, ei kai linja-autoasema voi olla vielä tässä, milloin tuo uimahalli tuohon on rakennettu, ei kai sitä silloin vielä ollut, tietyö haittasi ajomatkaa. 

Pysäköimme. Laskimme lapsen juoksemaan. Osoitin vanhan luokkamme ikkunoita. Kokeilimme ovia, ne olivat lukossa.

Se on purettu jo, ajat sitten, kai silloin kun vielä itsekin kävin, se jokin linna, jonka nimeä en enää täsmällisesti muista. Miten en muka muistaisi!

Kiersimme taloa, osoittelin ikkunoita, kerroin tarinoita, en ollut varma että missä kerroksessa asuimme ennen kuin muistelin paremmin.

Pitkään se vuosi oli merkittävä. Se oli kirjoittamisen vuosi, jolloin sain olla tekemisissä sellaisten ihmisten ja asioiden kanssa, joita rakastin. Se oli kuitenkin myös ahdistuksen ja sekavuuden sävyttämä, tuntuu että keskityin täysin vääriin asioihin (ja ihmisiinkin). Elämässä piti olla hirvittävästi draamaa, minulle sanottiin minun kuulostavan aggressiiviselta enkä tunnistanut itsessäni yhtään vihaa. Sitä oli minussa todella paljon ja kului vielä vuosia, ennen kuin se tuli jotenkin näkyväksi. Minä kiinnyin ihmisiin, joiden kaltainen olisin halunnut olla ja lopulta kohtelin yliolkaisesti heitä, jotka valitsivat minut. Miten he ovatkin ympäriltäni hävinneet, eivät ehkä niin kauas kuin kuvittelen, mutta onhan tässä mennyt vuosia ja meistä on ehkä tullut toisenlaisia.

Minusta ei kuitenkaan koskaan sellaista, että olisin mennyt konsertin aulassa reippaasti tervehtimään, vaikka tunsin ja tunnistin. Minussa ei ole tahtoa satunnaiseen keskusteluun, ja se on minun syntini, koska sitä kautta yhteydet pysyisivät paremmin auki, enkä olisi niin yksin itseni kanssa.

Tiedän, että ainakin eräs muistelee edelleen vuosikurssiamme. Sen maagisuutta. Kaikista meistä on tullut jotain. Toisista sitä mitä pitikin. Julkaisuluettelossa tuttuja nimiä. Oikeita kirjailijoita. Muusikoita. Tekstiilitaiteilijoita. Monista varmasti jotain muuta, olimme niin nuoria silloin. Minulla oli ikäkriisi, minusta ei enää ikinä tulisi teinitähteä. Enää en haaveile tähteydestä, mutta tärkeydestä kyllä. 

Kävelin pihalla tämän pienen perheeni kanssa, ja olin hieman tunteeton ja hämilläni. Ajattelin kai, että kaikki vyöryisi minusta yli. Että paikat herättäisivät minussa yhä voimakkaita tiloja, että palaisin menneisyyteen. Että olisin nostalginen ja osin ehkä katkerakin.

En osaa enää kuvitella moniakaan noista asioista.

Muistan villasukat kivilattialla. Koko talven kestävän kesäleirin. Biljardin. Maissimurot maustamattomalla jugurtilla aamuisin. Ruokalan pöytäjärjestyksen. Sen henkilön, jolta lainasin, mutta jonka nimeä en osannut lausua oikein. Eri lailla asetellut sängyt huoneessamme. Naamiaiset, joissa viritin itselleni raskausvatsan ja sen aiheuttaman paheksunnan. Toiset naamiaiset, joissa minulla oli korsetti. Tietyt biisit, joita kuuntelin. Pysähtyneisyyden, odottamisen, sen että jokin alkaisi tai kaikki päättyisi. 

En muista kunnolla, miltä tuntui kun vanhempani tulivat minua hakemaan tai miltä tuntui mennä heidän kotiinsa vapaaviikonlopuiksi. Silloin, kun minulla oli yhdessäasuvat, elossaolevat vanhemmat. 

Itselleni olisin varmasti nauranut, jos minut olisi kuvailtu siten kuin nyt. Silloin olin niin alussa. Kaikki oli vasta prologia, tarina ei olevinaan ollut kunnolla alkanutkaan. Siinä oli kai yksi ongelmani, en uskonut, että elämä oli siinä eikä jossain nurkan takana, ei jossain kaukana tuolla.

Miten monia vuosia elin ja asuin välitiloissa, matkalla johonkin, miten pahin pelkoni oli juuttua.

Sitten olin siinä. Ihan toisin kuin kuvittelin. Tilanteessa, johon en kai koskaan tietoisesti pyrkinyt. Sisälläni, jossain siellä, tuo parikymppinen, josta en tahdokaan tietää enempää, muistoja minulla olisi, kirjoitettujakin sanoja.

Suhtaudun häneen lempeän hyväksyvästi. Sellaista se oli. Monesti myös kipeää ja klassista itsensä etsimistä. Toiset olivat paljon enemmän omillaan omissa nahoissaan, tai ainakin vaikuttivat siltä, eivät ehkä paljastaneet kasvukipujaan. Minä taistelin niin monia asioita vastaan, että unohdin myötäillä juuri mitään. Halusin olla minä, ja samaan aikaan ihan toisenlainen. 

Kävelimme hetken. Sitten totesin, että eipä tässä kai juuri muuta, ja ajoimme pois. Kotimatkalla selvittelin opiston nykyistä tilannetta, mutta en hautautunut muistoihin. En kokenut tarvetta ottaa sieltä kuvia tai lähettää kaipaavia viestejä vanhoille kavereille. Tätä kirjoittaessani mietin, onko minulla sieltä mitään kuvia, aikana jolloin lähes kaikki tallennettiin vielä filmille. On, tiedän että on, albumeissani kellarissa, mutta ne saavat olla siellä. Valheellista todellisuuden tallentamista ovat nekin, ja tuovat mieleen vain ne muistot, jotka niihin liittyvät.

On hetkiä. Sellaisia, jolloin minusta on osoitettu jotain, tehty näkyväksi sellaista, joka on ollut aitoa minua kaiken teeskentelemisen takana. Mutta en ollut yhtään valmis tullakseni nähdyksi niin.

Nyt olen. Ainakin enemmän, en vieläkään varmasti täysin. Mukanani minulla oli mies, jolle voin kertoa kaikenlaista, joka ei kai ylläty mistään menneisyydessäni, ja jolle olen ainakin yrittänyt kertoa kaiken oleellisen, muutakin. Mutta on hetkiä, joita on vaikea kuvailla ilman suurta draamanhakua, sellaisia hetkiä, jotka eivät millään tavalla määrittele koko tuota vuotta, mutta jotka ovat jääneet mieleen kenties juuri elokuvallisuutensa takia.

Niin kuin lännen filmissä kylän raitilla pyörivät heinäpallot. 

Mielessäni suhteutan oman kokemukseni toisten vastaaviin. Mietin, että näin ehkä useat ajattelevat ja kokevat. Hetken haikeita muistoja hymy huulilla. Sitten niitä toisia, joille kenties edelleen nuo vuosien takaiset tapahtuvat ovat piirtyneet kirkkaina mieleen ja määrittelevät vahvasti tätäkin päivää. Sellainen minä kai oletin olevani.

En voi sanoa, että se olisi ollut merkityksetön käynti. Ajatusteni perusteella niin ei selkeästi ole. Mutta se oli merkittävä aivan toisella tavalla kuin oletin. Siellä oltiin. Se oli. Sellaista. Silloin. Se siitä sitten.